Viides päivä illassa

Oikeastaan olisin halunnut postata joko nahkatyön jatkokurssista tai Luonnosta -keramiikkanäyttelymme avajaisista, mutta tämä on se ilta taas milloin kuvien lisääminen ei onnistu.

FitLinen Optimaalisetti, jogurtti ja aminohapot hain perjantaina postista. Heti illalla laitoin jogurtin tekeytymään ja lauantaiaamuna aloitin Optimaalisetin ja aminohappojen käytön. Viikolla kurssipäivinä olin kovin väsynyt. Jo viikonloppuna tunsin miten olo oli virkeämpi ja parempi. Olen aloittanut jauheiden käytön pienillä annoksilla ohjeiden mukaan ja silti muutos on hämmästyttävä.

Tämä viikko menee huovutuskurssin merkeissä. Olen ollut paljon virkeämpi kurssipäivien jälkeen mitä viime viikolla. Aineenvaihdunnassa selvästi tapahtuu, sillä vessassa saa käydä usein. Yölläkin parikin kertaa. Olen koettanut huolehtia siitä, että juon riittävästi. Näin liikkeelle lähtevät kuonat pääsevät pois elimistöstäni. Varmastikin vessassa ravaaminen tasottuu ajan oloon.

En tiedä liittyykö vai ei, mutta kuivasilmäisyysoireet ovat lähes kadonneet. Kertaakaan minua ei ole närästänyt näiden viiden päivän aikana. Uni on levollisempaa, vaikka heräänkin pissalle välillä. Aamuisin ei ole kovin vaikeaa kömpiä ylös 6.30. Ehkä jopa mielikin on parempi.

Myönnän, olen ihmeissäni, hämilläni, mutta iloinen. Tänään mietinkin, että ajan oloon saan kenties myös liikunnallisemman elämän takaisin. Ja ehkä vasta ajan oloon ymmärrän miten väsynyt ja epämääräisiä oireita täynnänsä päiväni ovat olleet. Voisiko tämä todella kohentaa elämän laatua, käynnistää aineenvaihdunnan, tasapainottaa hormoonitoimintaa, piristää ja aikanaan kenties vielä hoikentaakin. En toki tarkoita, että laihtuisin ravintolisillä pelkästään. Kyllä se tarkoittaa myös terveellistä, ravitsevaa ruokaa ja liikunnan lisäämistä. Energian lisääntyessä, lisääntynee liikkumishinkukin.

Onneksi minulla on ollut käsityöt, jotka ovat täyttäneet päiviäni. Ei kovin fyysistä, mutta mielekästä tekemistä ja uuden oppimista. Siksi en ehkä ole ymmärtänyt väsymykseni määrää. Vaikka takana on vain muutama päivä mietin jo miten se olo mikä minulla on ollut ei ole normaalia, ei alkuunkaan. En yritä tässä väittää, että olisin kokenut ihmepiristymisen, ettei minua enään väsytä, mutta koen muutoksen alkaneen.

Onneksi sain kutsun FitLine-kotikutsuille, onneksi ilta sopi minulle ja ennen kaikkea onneksi menin paikalle ja uskalsin lähteä kokeilemaan. Ja nyt haluan katsoa mitä tällä tiellä on minulle tarjota. Alku vaikuttaa lupaavalta.

Nyt kuitenkin on aika painua peiton alle, sillä huomenna huovutuskurssilla aloitan huivia mihin huovutan lehtikuviota. Alkuviikosta olen huovuttanut kaitaliinan.

Se on täällä taas - pirteys nimittäin

Miltein kolme viikkoa on takana 150 mikrogramman Thyroxin-vuorokausiannoksella. Olossa tapahtui jo ensinmmäisinä päivinä selvää kohentumista. Oireet lievenivät, mutta eivät ole täysin kadonneet. Silmien kuivuminen on hallinnassa eikä tippoja tarvitse pudotella kuin parin kolmen päivän välein. Akillesjännekivut aamuisin on hävinnyt kokonaan, mutta viimeisen viikon aikana olen kärsinyt levottomista jaloista. Herään jalkojen järjettömään kuumotukseen ja levottomuuteen. Syynä voi myös olla minulle toimimaton magnesium-valmiste. Myös raudan puute voi aiheuttaa levottomia jalkoja. Toki olen miettinyt myös mahdollisuutta liiallisesta kilpparilääkityksestä. Muuten olo on hyvä. Hikoilen kyllä öisin jonkin verran, niin myös ennen lääkenostoa.

Levottomiin jalkoihin paras täsmäapu on kylmä. Ikkuna auki, peitto ja patja viileäksi. Myös pakkasessa olleet villasukat rauhoittavat. Magnesium-valmiste on Lidlistä ja minulle nuo purutabletit ei valitettavasti taida toimia. Joinain öinä olen ottanut magnesiumia lisää ja olo on helpottunut.

Aamut eivät enään ole liisterissä uimista eikä järkky väsymys vainoa pitkin päivää. On ihanaa tuntea olonsa taas normaaliksi ja energiseksi. Erityisesti iloitsen viime viikkoisesta n. 13 kilsan luontoretkeilystä, jonka jaksoin hyvin ja josta en kipeytynyt tai uupunut normaalia enempää. Hengästyminen on myös vähentynyt, joten liikkuminen tuntuu mukavalta.

Tällä hetkellä tuntuisi oikealta ratkaisulta nostaa lääkeannosta. Pidemmällä aikavälillähän sen sitten näkee miten thyroxin toimii ja onko jossain vaiheessa taasen rautakuurin paikka. Nautitaan nyt kuitenkin tästä pirteämmästä olosta.

Piristyminen on tuonut vauhtia myös käsitöiden tekemiseen. Maanantaina neuloskelin loppuun kranssin päällisen, kieputtelin kahteen kranssiin valot ja päällisen paikoilleen. Ehdinpä vähän neulomaan myös turkkilaisella neuloksella huivia. Samaisena päivänä alkoi keramiikka, jossa tein saippuatelineen ja riipuksia. Tiistaisessa rottinkikerhossa jatkoin patonkikorin loppuun ja aloitin sydänkorin punomisen. Kotona huivin neulomista, jota myös eilen Novellikoukussa tikutin. Ensi viikolla pitäisi käynnistellä kynttilätehdaskin pitkästä aikaa, joten paluu normaaliin on tainnut tapahtua. Lisäksi minulla on valtava hinku hankkia parempi välineistö lintujen nauhoitteluun, jotta keväällä olen valmiina kun linnut palaavat meitä ilahduttamaan.

Syys alkaa lääkenostolla

VÄSYTTÄÄ-VÄ-syt-tää
silmät kuivuvat/kyynelkanavat valuu valtoimenaan
yöllä herää paleluun, seuraavalla kerralla hikoiluun
Aamulla akillesjänteet jäykät ja kipeät
YHDEKSÄN tunnin unienkaan jälkeen olo ei ole levännyt
VÄSYTTÄÄ!!!
Ulkoillessa hengästyy ihan liian helposti
Vaaka näyttää surullisia lukemia.
Tunnen oloni nesteläskiksi öllötykseksi!

Oli aika marssia käyttämään lähete kilpparikokeisiin, vaikka marraskuun alussa ajatus olikin seuranta vuoden päästä. Noh, kahta kuukautta vaille vuosi, joten ei tällaista oloa halua katsella yhtään kauempaa, jos apua siihen voi saada.

Jokin aika sitten oli lehdistössä artikkeleita kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja siitä miten siitä on tullut muotisairaus. Nykyään syytetään kilpirauhasta kaikesta ja lääkitys halutaan kevein perustein. Tulkintani on vähän karrikoitu, mutta artikkeleita lukiessa tuli tuollainen tunne. Itse vältän lääkkeitä niin paljon kuin mahdollista. En todellakaan kaipaa lääkekaappiini monia purkkeja reseptillä enkä ilman. En vuosi sitten mitenkään ilahtunut saadessani Thyroxinin joka päiväiseen elämääni. Se miten lääke kuitenkin auttoi minua sai elämäni hymyilemään. Nousin tahmeasta aivosumusta väsymyksen kourista ja sain ilon ja innokkuuden takaisin.

Talvella oli tahmeampi jakso, mutta rautakuurin ansiosta? olo koheni. Nyt hiljalleen loppukesästä olo on taas muuttunut huonommaksi. Oireet ovat palanneet mitkä lääkityksen alottamisen jälkeen katosivat. Aamut ovat pirullisia tahmeudessaan. En ole oma itseni. Tällä viikolla en ole tehnyt edes käsitöitä silmukan silmukkaa.

Lääkitykseni aloitettiin vuosi sitten arvoilla tsh 4.4 ja t4v 14.1. Vasta-aineita ei ollut testin mukaan. Aikaisemmin samaiset arvot olivat tsh 2.8 ja t4v 12.6. Lääkitys aloitettiin suoraan yhdellä aikuisten tabletilla per vrk. Iso annos pelotti minua, koska olin lukenut paljon 25 mikrogramman ja 50 mikrogramman aloituksesta. Thyroxin joka tapauksessa tuntui toimivan, elämä palasi normaaliin ja reilun kuukauden jälkeen arvot olivat tsh 0.43 ja t4v 14.4. T3-arvoa minulta ei ole koskaan mitattu eikä varastorautojakaan. Ensinmmäisellä laprakäynnillä otettiin iso veren kuva, jossa punasolujen keskimassa oli alhainen ja viittasi varastorautojen vähyyteen. Tuolloin aloitinkin rautakuurin tabletteina, mutta myöhemmin olen vaihtanut nestemmäiseen rautaan.

Tälläkin kerralla lähetteessä oli vain nuo kaksi arvoa mitattavana tsh oli 1.3 ja t4v 12.9. Lääkäri sanoi arvoja kohtuullisiksi todeten niiden vähän huonontuneen edelliskerrasta. Kuunteli minun oireluetteloni ja pohti oireiden voivan johtua jostakin muustakin kuin kilpirauhasesta, mutta mietti myös minun voivan olla sellainen, joka reakoi voimakkaasti jo noilla kohtuullisilla arvoillakin. Thyroxin-annosta nostettiin puoleentoista aikuisen tablettiin. Jos se ei auta, tuskin kuulemma lisänostostakaan sitten olisi enään apua. Sain uuden lähetteen puolen vuoden päähän ja tuolloin lääkäri toivoi näkevänsä minut ihan paikan päällä. Rohkeuteni ei riittänyt ehdottaa varastorautakokeita lisättävän lapralähetteeseen. Tai en ole kyllä katsonut mitä lähetteeseen on laitettu tutkittavaksi, mutta lääkäri ei muusta ainakaan maininnut kuin kilpirauhasesta.

Kun lääkäri sanoi oireideni voivan johtuvan jostakin muustakin kuin kilpirauhasesta, heti vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna pohdiskelen mikä minua muu voisi vaivata? Vielä mielikuvitus ei ole onneksi lähtenyt villiin lentoonsa ja toivottavasti ei lähdekään. En tiedä kannattaisiko minun käydä esim. City-terveydessä otattamassa ne rauta-arvot, niin tietäisinpähän ainakin.

Että tällainen "mukava" MUOTISAIRAUS. Kyllä mielelläni olisin ottamatta osaa tähän muotivillitykseen. En halua hukata elämääni väsymykseen ja kaikenmailman oireiluun. Siksi olen yrittänyt pitää kaikesta sovitusta kiinni ja olen suunnitellut syksylle kaikkea mukavaa mihin haluan osallistua. Elokuussa joudin yhden tapaamisen perumaan, koska en kertakaikkiaan jaksanut. Tiedän, että minun on kuunneltava oloani ja oltava itselleni armelias, mutta en halua kuitenkaan tämän hallitsevan elämääni. Tiedän ettei palautuminen rasituksista tapahdu entiseen tapaan, on annettava enemmän aikaa. Silti en halua jäädä sairastamaan kotiin. Haluan elää ja tehdä minua kiinnostavia asioita, tehdä kaikkea sellaista mistä pidän, olla sosiaalinen, liikkua luonnossa, tehdä käsitöitä. Haluan myös hoitaa muita ihmisiä, tehdä työni hyvin. Listaa voisi jatkaa ties miten pitkälle.

Huomisaamuna otan sitten ensinmmäisen puolentoista tabletin annoksen, joten toivottavasti nousu kohden pirteyttä ja hyvää oloa alkaa. Toki etsin koko ajan myös niitä lääkkeettömiä keinoja tuoda pirteyttä ja hyvää oloa elämään.

Stressi hälvenee

Istun tietokoneella kuulokkeet korvillani. Samalla kuuntelen maanantaiaamun kuuden-kahdeksan välillä nauhoittamaani ulkoäänitettä. Tarkoituksena leikata parhaat lintuäänet omiksi pätkikseen. Tätä olen nyt kesäkuun ajan harrastanut ja muutaman hienon otoksen saanutkin. Nyt kurjet huutavat hienosti, joten leikkaamaan :) Täällä on useampikin upeasti laulava laulurastas sekä varsin aktiivisia lehtokerttuja. Minulla ei ole suuntamikrofonia, joten yksittäisten lintujen nauhoittaminen on hankalaa, mutta hiljalleen arkisto äänistä kasvaa. Ja vieraan äänen kohdalle osuessa lähetän ääninäytteet kahdelle lintujen ääniä tuntevalle Hannekselle ja Laurille. Huomaan systeemin olevan todella opettavaista.

Eilisaamuna heräsin ennen viittä, kuuntelin kirjan loppuun. Kahdeksan jälkeen nautiskelin aamupalaa ulkosalla ja odottelin vesisysteemin korjaajaa. Hän saapuikin kymmenen jälkeen. Ilmeisesti hiiret/rotat olivat tehneet maakaapelille tuhojaan, tai voihan se olla ihan aikakin. Joka tapauksessa kaapeli oli todella huonossa kunnossa ilmeisesti aiheuttaen ongelmat. Sisimmässä läikähti ilo kun kuulin hanasta tulevan veden :D Korjaajan lähdettyä innoissani latasin tiskikoneen ja pistin sen päälle. Soitin äidille hehkuttaen veden tuloa ja laitoinpa pari tekstiviestiäkin avokin kanssa puhelimessa puhumista unohtamatta.

Kun menin sisälle kuulin tiskikoneen piippaavan ja pahat aavistukset singahtivat mieleen. Menin vesihanan luo ja avasin sen. Ei tullut vettä! Se tunne oli sanoin kuvaamattoman karmea. Turhautti, harmitti, kiukutti. Soitin avokille, joka oli jo matkalla takaisin mökille. Raivoissani söin hapannappeja tuorejuustolla avokkia odottaen. Sulakkeet oli kunnossa, joten painekatkasiasta painallus ja vesi valui taas hanasta. Olin todella skeptinen toimivuudesta enkä millään meinannut päästä irti harmituksestani. Nyt vettä on siitä lähtien tullut hyvällä paineella, joten ehkäpä hiljalleen voi ottaa asian suhteen hiukan rennommin.

Harmitus ei vaan ottanut helpottaakseen. Pulahdimme lammessa ja vesi oli lämmennyt huomattavasti maanantaisesta pohkeiden uittamisesta. Iltateen kanssa herkuttelimme todella maukkailla mansikoilla ja tummalla suklaalla ensiksi istuttuamme pari tuntia nuotiolla sitrusvissytölkit juomanamme. Yritettiin pellon reunassa käydä nauhottamassa kiurun ääntä, mutta kiurut leuhottivat ehkä turhan kaukana. Toivottavasti pätkästä tuli kuitenkin niin hyvä, että linnun tunnistaa. Haluan nimittäin varmistaa olevani oikeassa. Iltateehetken jälkeen tuntui, että stressi on helpottamassa ja hilpasemassa kehosta muualle. Nukuin yön hyvin ja tänään olenkin ollut hyvällä mielellä sateisuudesta huolimatta. Aamupalaa nautiskelin ulkosalla, jonka jälkeen neuloskelin auringosta nauttien. Kokkasin meille kylmäsavuloh-kermaviilidipin, johon laitoin kalayrttiä, ruohosipulia, sitruunan mehua, hunajaa ja mustapippuria. Perunoihin mitkä valmistui grillissä laitoin Provencen yrttiseosta, suolaa, mustapippuria ja voita. Haaveilimme ulkona syömisestä, mutta sateli niin pitkään, että lopulta päätimme grillata perunat ja syödä sisällä.

Ehkä monesta tuntuu ihan hullulta moinen vesitressaus. Mulle on tärkeää saada juokseva vesi mökkiin. Ei johdu laiskuudesta hakea vettä kaivosta tms. Minusta tuntuu, että ilman juoksevaa vettä olen riippuvainen muista ihmisistä. Toki jaksan kantaa vettä, mutta epätasaisuuksissa varmasti läikyttelisin sitä pitkin ja poikin. Padasta kuuman veden ottaminen tuntuu minusta vaaralliselta ilman näköä jne. Siksipä olen nyt niin iloinen, että vesiongelmat vaikuttaisi nyt ratkenneen.

Takkuisa loman alku

Perjantaina saapuessamme mökille minulla oli kolmen yön univelat niskassa. Olin nukkunut todella huonosti, joten uuvahdin päiväunille pariksi tuntia. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut päivällä niin makeasti. Nukkuminen teki joka tapauksessa hyvää. Sillä välin sade loppui ja aurinkokin pilkisteli. Grillattiin uusia perunoita ja lohta. Lohen maustoin sitruunan mehulla, suolalla, sokerilla sekä kalayrtillä. Onnistui hyvin. Aterioinnin jälkeen avokki sytytti nuotioon tulet. Kuuntelimme lintukonserttia ja nautiskelimme siiderit/oluet. Kävin uittamassa pohkeita lammessa, jotta levottomat jalat rauhoittuisivat ja niin kävikin. Hiljalleen pilvisyys lisääntyi ja pieniä sadekuuroja saatiin niskaan. Ennen puolta yötä sade muuttui runsaaksi, joten sisälle. Olinkin valmista nukkumattia treffaamaan.

Lauantaina oli karmea keli. Vettä satoi ja tuuli kovaa. Ottaessani lasiin vettä veden tulo hiipui ja loppui kokonaan. Vasta pari kuukautta sitten kaivon vesipumppu uusittiin. Harmitus oli melkoinen. Sadepäivää vietimme siis tympeissä merkeissä. Onneksi edelliskerralta oli jäänyt avaamaton viiden litran vesikanisteri, joten pärjäiltiin yön yli. Aika meni kirjojen parissa ja taas nukuin huonosti.

Sunnuntaina sade vihdoin lakkasi ja avokin paineltua kaivon katkasioita vettä alkoi tulemaan. HELPOTUS, mutta pelko persiissä milloin veden tulo jälleen katkeaisi. Ja kyllähän se saunoessamme katkesi monta kertaa, mutta kaivosta napin painallus toi paineen takaisin. Selvää oli, että jotain vialla ja saunafiilis vähän kadoksissa. Pulahdettiin pari kertaa lammessa. Ennen saunaa istuin ulkona neulomassa.

Seuraavana yönä nukkumatti hylkäsi minut kokonaan. Kuuntelin kirjoja ja välillä koetin nukahtaa ilman kirjaa. Kävin kävelemässä ulkona jne. Neljältä vein nauhurin ulos nauhoittamaan lintuja ja nauhurin paikkaa vaihdoin kuudelta toiseen. Sitten vihdoin nukahdin herätäkseni parin tunnin päästä Oton oksenteluun. Ja kun tilanteen rauhotuttua päätin vielä hetken nukahtaa, tulikin ilmi ettei sähköt toimi. Ei virtaa jääkaappiin, uuniin, valoihin eikä pyykkikoneeseen. Olimme aamulla laittaneet lakanapyykin pyörimään. Jatkoroikalla saatiin pyykkikone jatkamaan pyörimistään ja jääkaapille löytyi onneksi toinen pitkä johto. Selvää oli, että nyt on jotain pielessä ja pahasti. Kaivosta taas nappia painamalla vesi ja sähkötkin palautui. Soitto paikkaan, josta keväällä korjaaja tuli vesipumpun vaihtamaan. Vika ei pumpussa vaan sulakkeissa, päävirranjakajassa. No eihän sulakepohjia/sulakkeita ollut, joten tänään aamupäivästä uudestaan. Sähköt saatiin toimimaan normaalisti, mutta jokin maakaapeli on vaihdettava, jotta vesipumppu ei rikkoudu, tai jotain sinnepäin. Eli, vettä ei tule edelleenkään. Korjaaja lupasi kuitenkin tulla kaapelin vaihtamaan ennen juhannusta.

Eilinen meni melkoisessa harmituksessa ja suunnattomassa väsymyksessä. Vietiin kuitenkin petauspatja, tyynyt ja peitot tuultumaan. Alkuillasta pedattiin peti. Uitin taas jalkojani lammessa, iltateestä nautimme jo kahdeksan jälkeen. Yhdeksän jälkeen olin jo unten mailla. Vetäsin lähes kellon ympäri. Nukkuminen teki kyllä hyvää. Tänään onkin ollut parempi olo. Avokki lähti kotiin hierontatöitä tekemään palaten huomenna käytyään kaupassa. Olen neulonut ulkona ja puhunut puhelimessa. Kohta onkin aika painua pehkuun, jotta aamulla olen reippaana päivystämässä joskos korjausmies saapuisi. Toivottavasti loppuloma menisi jo huomattavasti mukavemmin.

Elämässä eteenpäin

Suunnaton suru ja voimat puristanut kaipaus ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan, surusta haikeuteen, kaipauksesta muistoihin. Samalla ilo ja into tehdä asioita ovat palanneet. Se tuntuu erityisen hyvältä. Tänään esim. kuunnellessani radiosta lätkäfinaalia tein 24 omenan vihreää mehiläisvahakynttilää. Eilisiltana pujottelin lasihelmistä kaulakorun ja neuloin kolmiohuivia.

Eilen oli myös riipaiseva ja tunteet pintaan nostanut hetki. Kävin hakemassa Ykin uurnan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla kun kävelin Oton kanssa pihatietämme pitkin paperikassissa uurnaa kantaen. Vielä puolitoistaviikkoa sitten tunsin Ykin tuoksun, lämmön, pehmoisen turkin, kuulin sen tassuttelun, huokaukset, huulien lipomiset. Nyt jäljellä on puolitoista kiloa tuhkaa pahviseen uurnaan laitettuna. Kotiin kannoin rakkaan ystäväni niin pienenä ja kevyenä. Kaipaus heräsi, suru iski sydämeen. Se niin konkretisoitui ettei minun ole mahdollista silittää enään koskaa sitä Harmaakuonoa, joka nyt elää muistoissani ja josta on jäljellä kovin vähän uurnassa. Lohtua tuo tieto Ykillä olevan hyvä nyt, ei ole tuskia, ja se kantaa minua eteenpäin.

Elämä jatkuu ja siinä on mentävä eteenpäin. Ilokseni olen saanut mukavasti juonesta taas kiinni. Ykin viimeisien viikkojen aikana tosin ilmottauduin mm. toukokuussa oleviin valomaalaukseen ja Lintujen yöhön. Lisäksi olen menossa japanilaisen teeseremonia-luennolle. Nyt koetan valmistautua helatorstaina olevaan myyjäistapahtumaan tekemällä koruja ja kynttilöitä. Keramiikasta toin kolme uutta työtä, jotka pitäisi hinnotella. Mökillä kevättyöt odottavat, kunhan vaan tämä kylmyys ja vesisade vähän hellittäisivät.

Työtilanne on ollut koko alkuvuoden yllättävänkin hyvä. Vaikka Ykki-herran lähdön ympärille otin vapaapäiviä, asiakasmäärä on pysynyt samana kuin edellisinäkin kuukausina. Elämä tuntuisi siis olevan mallillaan. Antaa kaipauksen vieläkin tulla, jos on tullakseen. Ja tuleehan se varmasti vielä monta kertaa, mutta onneksi muistot ottavat oman paikkansa sen rinnalla.

Sydäntä särkevä kaipaus

Kun palasimme kotiin Ykkiä saattelemasta koti tuntui niin kovin tyhjältä ilman rakasta tuhisijaa. Kuulin koko ajan, että Ykki ei ole täällä. Aistin sen hirmuisen tyhjyyden. Leijuin jonkinlaisessa shokissa kai, tavallaan oli olo helpottunut, mutta sydämessä pohjaton suru. Helpotus siitä, että odotus ja päivien, tuntien laskeminen on ohi. Tiesimme päätöksen sydämessämme oikeaksi ja vielä lääkäri sanoi monta kertaa ratkaisumme olleen oikean. Ykin valtaisa rasvapattikasvain on saattanut muuttua pahalaatuiseksi, mutta Ykki touhotti itse omin jaloin klinikalle, tervehti omana iloisena ja energisenä itsenään paikalla olleet. Kyllähän se kipeää teki kun Ykki nukkui pois, tuhisteli viimeiset kerrat silityksieni alla.

Se lämpö, empatia ja ystävällisyys kennelvastaavan ja eläinlääkärin taholta oli todella koskettavaa. He todella elivät tuskassamme mukana. Saimme olla niin kauan Ykin luona kuin halusimme, mutta eihän asia siitä kummentunut, joten tuntui hyvältä lähteä pois Oton haisteltua ystävänsä viimeisen kerran. Tai eihän Otto haistellut läheltä, väisti Ykin hajun ja haki turvaa luotamme uikahtaen. Olemus kuitenkin kertoi sen ymmärtäneen.

Lähdimme mökille. Puhin äidin ja ystäväni Sussun kanssa pitkään puhelimessa. Pystyin kertomaan ilman kyyneleitä miten kaikki tapahtui. Jotenkin tuossa vaiheessa ei lopulta vielä ollut täysin sisäistänyt mitä se kaikki tarkoittaa. Suru ja kaipaus vasta vaanivat jossain sumun ja shokin takana. Muistan selailleeni Facebookia ja vastailleeni ihmisten tervehdyksiin. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olen heille kirjoittanut. Avokki pötkötteli lattialla Otto kainalossaan. Mitä väsyneemmäksi tulin sitä pahemmin ajatukset pyörivät. Ajattelin niitä pieniä hengen haukkomisia hetkeä ennen sydämen pysähtymistä, voi Ykki rakas. Mietin sitäkin onko oikein, että ihminen päättää toisen elämästä, vaikka se olisikin oikea ratkaisu eläimen voinnin kannalta. Sitten kuitenkin ajattelen, että jokaisen pitäisi voida lähteä noin, rauhallisesti nukkuen. Okei, uni on rauhottavien tuomaa ja yliannostusta, mutta kai kuitenkin tuskatonta. Ykki ei reakoinut kanyylin laittamiseen mitenkään, ehkäpä se ei sitä siinä unessa haitannut. Juttelimme sille vielä silloinkin kun tiputuksen aineet alkoivat vaikuttamaan. Silitin Harmaakuonoa niin pitkään kun Otto tuli huoneeseen. Sen jälkeen en enään Ykkiin koskenut.

Perjantaiaamuun heräsin hyvin synkeällä mielellä. Silmät olivat kyynelissä välittömästi kun heräsin ja muistin ettei mun rakasta enään ole. Se ei koskaan tuhistele lähelläni, ei tunge kuonoaan syliini, ei kerjää herkkuja tai ulos, ei kanna keppejä... Oloani ei yhtään helpottanut se, että avokki oli putkimiehen apuna kaivon vesipumpun korjauksessa. Taas aistin koko kehollani, että on tyhjää, ei rapise kuin yhdet tassut. Tosin Ottokin oli kovin vaisu. Join teetä ja vastailin tulleisiin tervehdyksiin Facebookissa. Tajusin tuolloin myös miten sumussa torstai-ilta oli mennyt.

Päivään toi vähän iloa se että vesipumpun vaihto toi meille veden mökkiin juoksemaan. Se oli riemullinen hetki. Kolmisen tuntia korjauspuuhissa meni. Istuskelin kuistilla auringon lämmöstä nauttien ja peipposen liverrystä kuunnellen. Surin, että Ykki ei sitä kuule ja kaipasin. Voi luoja sitä kaipuun määrää Miten koiraa voikin kaivata niin hirveästi. Putkimiehen lähdettyä vaan oleskelimme ja koetimme tottua uuteen tilanteeseen. Avokki otti tirsat ja minä liikutuin monien hyvin kauniista ja lohdullisista tervehdyksistä. Iltapäivällä oltiin jokunen tovi ulkona. Mihinkään ei oikein osannut ryhtyä. Ei ollut voimaa, voima meni pohjattomaan kaipaukseen. Jossain vaiheessa avokki imuroi mökin ja minä siistin tiskipöydän. Ruuaksi tein pekoniin kiedottuja parsoja. Torkuimme kainalokkain sohvalla lohtua hakien.

Eilisaamuna tuntui aavistuksen helpommalta aamuteestä nauttien. Menimme ulos puuhommiin. Hakkasin klapeja avokin pöllejä sahatessa. Voi miten siinä hakatessani helppohalkojalla kaipasin puurosvoa. Ei kukaan varastanut klapikasasta yhtäkään puuta. Otto seurasi tosin tiiviisti tekemisiämme ja saipa se pari hepuliakin. Joksi ihan pirukseen ympäri pihaa. Se tuntui hyvältä. Ehkäpä tämä elämä vielä normalisoituisi.

Puiden klapitus ei sujunut niin jouhevasti mitä pari viikkoa sitten. Nyt oli hyvin oksaista kuusta, jota ei avokkikaan meinannut saada hajoamaan. Pääasia kuitenkin, että oltiin ulkona ja saatiin jotakin aikaan. Ja kyllähän me siellä ulkona oltiinkin lähemmäksi seitsemää. Avokin lämmittäessä saunaa inspiroiduin tekemään yhden kaulakorun. Vaihdoin petiimme puhtaat lakanat ja saunominen tuntui todella ihanalta. Puhuimme paljon vielä iltateenkin aikaan. Kello oli yli kaksi ennen kuin painuimme unille.

Tänään sateisena päivänä on mielikin ollut aika sateinen. Upeat kevään tuoksut ja lintukonsertti on vähän lohduttanut, mutta se ikävä, se on täällä edelleen. Ja ehkäpä se voimistui kun tulimme kotiin. Taas aistin niin voimakkaasti sen, että Ykki puuttuu. Jotenkin tunsin missä se torstaina liikkui ja mun oli pakko haistella olohuoneen mattoa missä se paljon köllötti. Siinä nökötti pehmolehmäkin, jota se vielä torstaiaamuna kanteli.

Suru ja kaipaus on kyllä todella kuluttavia tunnetiloja. Väsymys on valtava. Se ei välttämättä tarkoita, että nukkuisi, mutta on sellainen möllöolo. Ei osaa tehdä mitään, ei saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Tästä kuitenkin alkaa uusi viikko ja arjesta pitäisi saada kiinni taas. Ehkäpä se tyhjyys hiljalleen pienenee ja täyttyy elämällä, kaipaus muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi. Muistoja tulvii toki jo nyt mieleen ja ne saa välillä nauramaankin.

Rakas Harmaakuono tähtien kodissa

Tuli päivä milloin tiesin sun lähdettävä on
Se koski kovaa sydämeen, mutta olit liian rakas kärsimään, joten tein päätöksen kipeimmän.
Ennen lähtöäsi sait kuitenkin viettää viikonlopun mökillä ja kuin tilauksesta saimme kevään upeimman päivän. Kuljit pihapiirissä koko ajan jotain touhuten, osallistuit puuklapiurakkaamme levittäen klapeja pitkin pihaa. Kaivoit kuoppia, söit maata. Teit kaikkea mitä täällä mökillä rakastit. Katselimme touhujasi sun sydämet vereslihalla tuskasta. Illalla köllötitte Oton kanssa jaloissamme niin rakkaina ja lämpiminä.

Tänään et täällä ole. Ehkä katselet tähdistä miten pärjäilemme. Kaipaus ja suru on pohjaton. Eilisaamuna heräsin painajaisiin ja kuulin kopastasi unituhinoitasi ja asennon vaihteluääniä. Kyyneleet nousivat silmiin, sillä tiesin tänään on päivä milloin matkaat pois luotani mun.

Se fyysinen huonovointisuus oli jotain todella kuvottavaa. Kellit olkkarin pöydän alla ja minä sinua rapsuttelin. Tassutit pyytäen lisää. Ehkä kerroit minulle, että olet valmis lähtemään. Patti vaivasi sinua ja viimeisinä päivinä liikeradat tassussa vaikeutuivat hurjasti. Kävelit reippaasti kotoa autolle ja Opaskoirakoululla nuuskuteltuasi tutut paikat sisälle klinikalle. Siellä koululla sinä synnyit ja siellä sinut saatettiin tähtien luo. Kyllähän minua itketti, vaikka tiesin tehneeni rakkauden teon.

Sain itseni kootuksi ja kun lähdön hetki oli käsillä en kyynelehtinyt. Toivotin sinulle hyvää matkaa ja halusin sinun nukkuvan rauhassa. Silitin sinua niin pitkään kun sydämesi oli pysähtynyt. Otto tuli sinut hyvästelemään. Vähän poika oli hämmentynyt, ei haistellut sinua ja väisteli kohtaamistasi sinun lattialla maatessasi. Otto tuli luoksemme ja istui eteemme. Päästi uikahduksen. Olemus kertoi sen ymmärtäneen. Kuljittehan te enempi vähempi miltein kolme vuotta yhdessä.

Sinua oli saattelemassa myös sinullekin kovin rakkaaksi tullut avomieheni. Silitimme sinua yhdessä ja annoimme sinun mennä, koska tiesimme sen olevan oikein. Nyt ei patit sinua paina, eikä vanhuus vaivaa. Sanoinpa sinulle nukahdettuasi, että eivät myöskään itikat kiusaa eikä hotspotti rakkaasta uinivimmasta riehaannu. Sinun on nyt hyvä tähtien kodissa. Täällä kaipaus ja suru painavat, mutta samalla myös helpotus.

Sait lähteä Opaskoirakoululla todella rauhallisissa olosuhteissa. Sinulle oli laitettu peti, josta et tosin piitannut. Paljas lattia oli parempi.
Eläinlääkäri Lena auttoi sinut matkaan Vesan ollessa tarvittaessa apuna. Heidän ammatillisuus yhdistettynä empatialla, tunteilla, rakkaudella teki minuun syvän vaikutuksen oman tuskanikin keskellä. Kiireettömyys, rauhallisuus, lämminhenkisyys ne kaikki auttoivat varmasti niin sinua kuin meitäkin.

Nyt Ykki et ole täällä, mutta sait elää pitkän (14v 4kk ja 4vrk) elämän. Teit hienon uran opaskoirana. Hurmasit ympärillä olevat ihmiset. Joskus vedit ihan liikaa etkä tehnyt kulkuamme helpoksi, silti sinua niin rakastan. Olit rohkea ja opit reitit helposti. Ja se sinun ilo ja energisyytesi. <3 Sait nauttia myös eläkepäivistä melkein kolme vuotta. Ehdit rakastumaan mökkielämään. Täällä todella toteutit itseäsi. Välillä tuntui ettei niin isoa puukarahkaa ole mitä et raahaisi mukanasi.

Olen myös iloinen, että sait lähteä iloisena itsenäsi, jaksoit tepsuttaa itse lääkärin luo . Sait lähteä arvokkaasti ja me pystyimme luopumaan sinusta ennen kuin olit liian kipeä.
Hyvää matkaa Ykki tähtien kotiin <3

Päästän irti rakkaudesta sinuun

Istun olkkarin matolla ja sinä köllötät vierellä. Silitän sinua ja käännyt parempaan asentoon vatsasi paljastaen. Heilautat tassua ja tuhahdat hiljaa. Olet siinä niin rakkaana ja lämpöisenä. Silmäni kostuvat väkisinkin, sillä tiedän olet lähdössä eikä siihen enään kauaa ole. Viime viikolla vielä murehdin antaisitko anteeksi, että viimeiselle matkallesi aika on sovittuna, lähtösi päivä on päätetty. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että sinulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, että olet valmis matkaan. Sinun olemuksesi kertoo sen, olet saanut sen mitä elämällä oli sinulle tarjota. Ja paljonhan se tarjosi. Sinusta koulutettiin opaskoira oiva apulainen. Tulit elämääni ja veit sydämeni. Paljon yhdessä koimme. Vaikka sinä olet valmis lähtemään ja pian lähdetkin, minulle jää paljon rakkaita muistoja sinusta. Niitä lähtösi ei vie pois, ne säilyy sydämessäin. Ja vaikka kohta en tunne lämpöäsi sun, en voi painaa kasvojani turkkiisi, en tuoksuttaa tuoksuasi, muistan miltä tunnut, miltä tuoksut.

Sydämessä suru ja tuska on syvä ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että romahdan niiden alle. Kaipaan sinua jo nyt, vaikka vielä tämän illan olet luonani mun. Tuskani keskellä kuitenkin tiedän sinun lähdettävä on ja haluan sinun voivan lähteä arvokkaasti. Saat tepsuttaa omin suloisin tassuin matkaan, nukahtaa rauhassa rakkaidesi vierellä paikassa mistä kerran lähdit elämää katselemaan. Siksi päätin puolestasi päivän tuon milloin sinusta päästän irti. Teen sen rakkaudesta sinuun. Teen sen ehkä myös itseni takia, mutta ennenkaikkea sinun tähtesi. En halua sinun romahtavan tai joutua kannettavaksi paikasta toiseen. En halua sinun joutuvan kärsimään. Olet vanha, väsynyt, pattien uuvuttama kovin rakas nelitassuni mun.

Olet ensinmmäinen koirani ja olet ensinmmäinen todella läheinen ja rakas, josta joudun luopumaan, päästämään irti. Tämä tunnemyrsky on minulle uutta ja energiaa vievää. Tunnen nälkää, mutta ruoka ei maistu fyysisinä oireina tuskasta. Myös Otto on huolissaan meistä kaikista, ehkä jopa itsestään. On minussa kiinni huolestuneen oloisena. Omasta mielipahastani huolimatta yritän huomioida nuorukaisen parhaani mukaan. Uskon, että sinäkin haluat niin. Ehkä kerrot Otolle viimeiset tarinasi hiljaisin viestein joista me ihmiset emme ymmärrä mitään. Rakas Harmaakuono, Otto tulee myös sinua hyvästelemään. Nyt kuitenkin olet siinä vierellä mun, kohta saat ruokaa ja pääset ulos nuuskuttelemaan. Nautitaan vielä tämä ilta yhdessä olosta koko nelikko. Älä murehdi meidän murhetta, jonka varmasti tiedostat. Sinulla on kohta hyvä olla, ei ole tuskaa, ei vanhuus vaivaa. Kyllä ne rasvapatitkin katoaa. Otat isoimman kepin suuhusi, juokset villinä ja vapaana, hymyilet koko naamallasi ja vilkutat meille kaipaaville. En tiedä mihin oikeasti menet, mutta siellä olet vapaa kaikesta kivusta, tuskasta. Me muistamme sinut aina. RAKAS!

Luopumisen tuska ja suunnaton suru

Mökkiviikonlopun jälkeen mieleni pysyi monta päivää rauhallisena, vaikka Ykin lähtö koko ajan mielen perukoilla vaanikin. Vasta torstaina tuntui, että tuska vyöryy ylitseni ja jään toiseksi. Ehkä päivä oli merkityksellinen, koska siitä oli viikko aikaa siihen viimeiseen hetkeen. Nyt siihen on enään kaksi ja puoli vuorokautta. Näiden kahden viikon aikana Harmaakuonon vointi on huonontunut. Ulkona ei halua juurikaan kävellä vaan mielummin haistelee ja seisoskelee hajumailmassaan. Vasemman etutassun kiertyminen ulospäin haittaa todella ja liikkuminen on pompottelevaa. Jos emme olisi päätöstä tehneet pari viikkoa sitten, sen aika olisi joka tapauksessa nyt. On hyvä, että rakas ystävä pääsee pois eikä sen tarvitse kärsiä pateista eikä muistakaan vanhuuden vaivoista.

Näinä päivinä olen paijaillut vanhusta paljon. Loppuviikosta se oikein pyysi hellyyksiä. Nyt viime päivinä on ehkä vetäytynyt entisestään. Tänään tosin kuljeskeli pehmolehmä suussaan. Piti kai näyttää "kyllä minä jaksan". Ei koira kuitenkaan jatkuvasti hellyyksiä halua ja lähteekin välillä litomaan kun menen sitä häiritsemään. Ehkäpä juuri nuo hellittelyhetket ovatkin kaikkein riipaisevampia. Niissä on niin paljon tunnetta ja välillä minusta tuntuu, että Ykki tietää miksi. Olen miettinyt paljon miten paljon se tiedostaa voimiensa vähentyneen, liikkumisensa vaikeutuneen. Osaako se mitenkään yhdistää asioita meidän alakuloon, suruun. Tietääkö tai aavistaako se pian lähtevänsä? Avokki sanoi tänään, että Ykki on luovuttanut, että sen näkee siitä. Olen koko illan sitä murehtinut. Olen myös pohtinut niinkin hulluja, että antaako Harmaakuono anteeksi, että nukututamme sen pois. Eikös jokainen yleensä halua elää, vai onko sitä vanhana valmiimpi kuolemaan? Lähdemme torstaina mökille ja pakatahan pitäisi ennen matkaamme Opaskoirakoululle. Kun pakkaamme mökille lähtöä varten Harmaakuono luulee pääsevänsä sinne ja sitten viemmekin sen lopetettavaksi. Ajatus tuntuu jotenkin pahalta ja on tietystikin oman tuskani lietsontaa. Ihmismieli on vaan niin pirullinen, että tuostakin sain itselleni ahistuksen aiheen.

Olemme pyrkineet elämään ihan normaalisti nämä viikot. Asiakkaita olemme hoitaneet, käyty asioilla ja minä harrastuksissani. Olen huomannut, että irtaantuminen hetkeksi kotoa on tehnyt päälle mielettömän hyvää. Välillä tuntuu, että ajatukset jäävät kiertämään samaa rataa, keräämään tuskaa ja surua syöden energiaa. Iltaisin olenkin ollut todella uupunut ja nukkunut yöni käsittämättömän hyvin. Siitäkin minulla on huono omatunto.

Perjantaina kävimme avustajan ja avokin kanssa Ikeassa. Ostettiin minulle huomattavasti pienempi tietokonepöytä. Keskiviikkona saimme ennen pääsiäistä ostamamme kaapin Askosta. Nyt minulla on oma pikku toimistonurkkaukseni ja käsityöjutskille oma kaappi. Työhuoneeseen löysimme puisen vaunun, jossa voimme pitää öljypulloja, desifiointiaineita ja käsipaperia. Ennen ruokakauppaa käytiin Tikkurilassa Villihelmi-nimisessä liikkeessä ja mukaan tarttui kivihelmiä ja korviskoukkuja. Avokki oli kaupassa ihanan kärsivällinen.

Päivä jatkui Evelace-alusasukutsuilla. Tein pienehköt ostokset ja nautiskelin rennosta tunnelmasta. Kotona Harmaakuono halusi paljon hellyyksiä ja minähän niitä annoin edellisillan tapaan. Sitten se köllötteli jaloissani ja sydämeni pakahtui. Ottokin halusi huomiota, joten koirat jaloissani selailin Facebookia ja sähköposteja. Seuraavana aamuna viettelimme jälleen rauhaisan aamuhetken. Kuuntelin Helena Telkänrannan luentoa Koirien käyttäytyminen ja hyvinvointi. Oli todella mielenkiintoista asiaa. Nautin aamuteetä, neuloin toppia ja hellin koiria :)

Lauantain pään tuuletus tapahtui kampaajani kanssa Luonnonkaunis-messuilla, jotka olivat talvipuutarhassa eivätkä olleet mitkään isot messut. Standit oli nopeasti kierretty ja ostokset tehty. Valitettavasti Madaran dödö oli loppunut. Ostin Santen dödöä ja hyvältä sekin vaikuttaa. Lisäks mukaan lähti toiselta standilta shampoota, hoitoainetta ja kasvovoidetta. Ennen kotiin paluuta käytiin teellä/kahvilla samalla rupatellen. Kotona avokki oli laittanut pyykkikoneen pyörimään ja ruuan uuniin. Ilta meni rauhallisesti. Aloitin kirjoittamaan minun ja Ykin tarinaa. Kirjoittaminen tuntui helpottavan oloa ja tekstiä syntyi eilisenkin aikana paljon.

Eilen oltiin ratsastamassa. Ratsastin pitkästä aikaa Airalla. Aurinko lämmitti ihanasti, kenttä oli märkä, kurainen ja hevosilla talvikarva. Meno oli aika tahmeaa ja töitä sai tehdä todella saadakseen hevosen tekemään mitä haluttiin. Tunnin aikana ravattiin aika paljon, tehtiin laukan nostoja. Koko kentän ympäri laukasta ei tullut mitään. Hevoset hyytyivät. Vaikka olikin tahmeaa menoa nautin joka solullani ja imin itseeni voimaa auringosta, hevosesta ja sydämellisistä ihmisistä. Kotona odotti sauna lämpimänä ja ensinmmäisellä saunatauolla rakas Harmaakuonokin tuli takapihan terassille köllöttelemään. Siinä silittelin sitä kuunnellen lintujen laulua. Mullle tauoille vanhus ei enään tullutkaan. Saunan jälkeen syötiin salaattia ja vieteltiin rauhaisaa eloa.

Tänään päivä alkoi keramiikalla. Värjäsin neljä riipusta enkä ehtinyt tekemään muuta eikä oikein olo ollut luovimmillaan. Tuska tuntuu kasvavan hetki hetkeltä. Kotona maksettiin laskuja ja minulla oli yksi asiakas. Illalla ystävämme piipahti teellä ja Ykkiä hyvästelemässä.

Harmaakuonon kanssa yhteinen aika on loppumassa, mutta kukaan ei ota minulta pois rakkaita muistoja. Ja tiedän Ykin eläneen pitkän ja varmasti myös hyvän elämän. On tehnyt upean uran oppaanani ja ehtinyt nauttimaan myös eläkepäivistään. Rakkautta on päästää irti, antaa toisen mennä kun mentävä on. Kun Harmaakuono menee, ei enään patit paina, ei vanhuus vaivaa. On hyvä olla siellä jossakin. Kun menen mökille voin kuljeskella hiljaa siellä missä Yki tykkäsi sipsuttaa, muistaa sen ilon ja energian, rakkauden uimiseen ja keppeihin, miten reippain askelin lenkkeilimme jne. Mutta tänäiltana voin vielä Ykkiä silittää ja tuntea koiran lämmön ja tuoksutella sen turkkia. Voin kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan ja miten paljon se minulle merkitsee. Siksi omasta surustani ja tuskastani huolimatta päästän irti, annan mennä sinne missä on tuskatonta. Tiedän, aikanaan tuska ja surukin helpottaa. Muistot on ja pysyy. Niitä tulvii mieleen jatkuvasti ja moni juttu nostattaa ison hymyn huulille. Ehkäpä kirjoittamani tarinan julkaisen täälläkin jossain vaiheessa. Vielä en mieti sitä. Nyt vain kirjoitan sisältäni kaiken sen mitä mieleeni tulee ja tarinamme valmistuu aikanaan.

Ykki-teos ja tulppaanilyhty esittelyssä

Tänään koetan olla nostattamatta kyyneliä silmiimme, vaikka esittelenkin nyt tämänTammikuun lopulla kun eräänä maanantaina jäi vähän luppoaikaa ennen kotiin paluuta, syntyi Ykki-teos. Minulle muodostui mielikuva mökin pihanurmesta, jossa Ykin kantamia lukuisia keppejä. Niinpä teinn levylämpäreen mihin laitoin Ykki-herran keppi edessään, sivulla lisää keppejä ja toisella puolen kiviä.Tikkukirjaimin rakkaan Harmaakuonon nimi ja työ oli valmis. Se syntyi helposti ja aika nopeastikin.

Aikanaan työn tultua raakapoltosta oli aika valita värit. Käytin värjäämiseen enkope-lasitteita ja liitua. Työstä oli tullut todella tärkeä ja visio väreistä oli vahva. Sain Ykkin hahmoon vielä ruskeat silmät Soilen toimesta. Muuten värjäsin työn itse. Värjäyksen jälkeen se vielä lasitettiin läpinäkyvällä lasitteella.

Helmikuussa Inkun Ideapajalla teimme savityön levytystekniikalla ja siihen reliefi. Kirjoitinkin keuvien kera lyhdyn syntyvaiheista. Maaliskuun alussa lasitimme lyhdyn sivellinlasitteilla, josta myöskin täällä kertoilin. Nyt on aika esitellä lyhty valmiina. Väritys on kuulemma erittäin onnistunut.

Maanantaina pääsin valitsemaan lasitteita raakapoltosta tulleisiin töihini. Pitkulainen veneen muotoinen tarjoiluastian lasitteeksi olin jo aiemmin valinnut helmiäisen valkoisen. Maljakko, jossa on ontto jalka saa syvän sinisen värjäyksen. Alunperin olisin halunnut maljakon lasitettavan kevään vihreällä. Lasitetta oli jäljellä kuitenkin niin vähän, että se ei olisi maljakkoon riittänyt. Kevään vihreällä lasitetaan kuitenkin sellainen matala pienehkö kulho. Lisäksi raakapoltosta oli tullut korvallinen muki, jonka pinnassa neljä vähän erilaista sydäntä. Sille mukille valitsin Helroot-nimisen punaisen lasitteen. Kaikki työt on valkoisesta savesta. Se onkin ihan lopussa, joten työstin nyt mustaa savea. Löysin kivan sydämen mallisen muovisen astian, jota käytin muottina tehdessäni sydänrasian, jolle tuli myös kansi. Edelliskerralla ennen pääsiäistä mustasta savesta tein lautasen ja kannellisen purkin. Ens kerralla tuonkin sitten töitä kotiin, joten valokuvia on luvassa :)

Muuten käsityörintamalla on ollut luvattoman hiljaista. Rottinkikerhossa on koreja syntynyt, mutta täällä kotona olen ainoastaan neulonut toppia. Jouduin ottamaan kainalon kohdat uusiksi ja kohta pääsen olkia neulomaan. Inspiraatio on vähän kateissa. Harmittaa, sillä 5.5. myyjäistapahtuma lähestyy hurjaa vauhtia.

Aurinkoinen kevätpäivä

Viime viikolla kun Harmaakuonon lähdöstä oli päätetty oli selvää, että halusimme viikonlopuksi mökille. Sääennuste lupaili hienoa säätä lauantaille ja ennuste toteutui. Niinpä saimme juuri sellaisen päivän mitä toivoimmekin.

Perjantaina puolen päivän jälkeen lähdimme mökille. Avokin saatua tulet takkaan vietimme aikaa ulkosalla auringossa. Harmaakuono kuljeskeli pihapiirissä ja söi multaa, maata, juuria. Aurinko lämmitti meitä, tuoksui keväältä ja kauempaa kuului lintujen liverrystä. Avokki valmisteli seuraavan päivän puu-urakkaa. Totesin jo tuolloin luonnon voiman ja vaikutuksen mieleen. Tuska sydämessä, mutta mieli paljon rauhallisempi. Sydän pakahtui Ykki-herran touhuja seuraillessa. Otto pääasiassa köllötteli mun vieressä.

Ilta meni rauhallisesti avokin nukkuessa allergialääkeväsymystään. Istuskelin tietokoneen ääressä saamatta oikein mitään aikaan koirat jaloissani. Ihmettelin mielen tasaisuutta ja rauhaa sydämessä. Ykkiä oli välillä kumarruttava paijaamaan. Se siinä niin rakkaana ja lämpimänä.

Lauantaiaamuna avokki lähti jo ennen kymmentä koirien kanssa ulos. Minä tulin hiukan myöhemmin ja nautiskelin aamuteestä kuistilla istuen. Ykki vaelteli tutusti pihapiirissä avokin sahatessa puita. Minun aloitettua halkojen klapitus Ykki osallistui touhuun kantamalla klapeja kasasta kuljettaen niitä pitkin pihaa. Välillä piti kaivaa kuoppia, syödä maata, juoda lammesta, kuljeskella lammen rannalla, nuuskutella eläinten jälkiä. Meidän pitäessä taukoa malttoi vanhuskin hetken lepäillä, mutta ei pitkään malttanut paikoillaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli varmasti tämän kevään lämpimin päivä tähän mennessä.

Jossain välissä söimme lohikiusausta ja puuhailu sen jälkeen jatkui. Jotain kolmisen heittokuutiollista saatiin klapeja aikaan. Avokin hakatessa viimeisiä puita harjasin molemmat koirat. Ykki tuli ensiksi harjattavaksi. Siinä sitä harjaillessa nousi arvatenkin tunteet pintaan. Auringon paistaessa silmät kyyneltyivät ja pelkäsin miten kestän tulevan, miten selviän siitä ettei tuota rakasta kuonokasta kohta ole. Kun yritin lopettaa harjaamisen, vanhus tassutti pyytäen lisää. Ja minähän harjasin.

Kun viimeiset puut siltä kertaa oli hakattu, klapit oli vielä siirrettävä liiteriin. Täytimme kottikärryt yhdessä ja minä työnsin ne liiterin ovelle. Koirat kuljeskelivat mukana koko ajan. Ykki alkoi kuulostamaan väsähtäneeltä ja läähätti yrittäessä pysyä mukana. Päästettiin sisälle ruokaa odottamaan. Itse lopeteltiin hommat tuntia myöhemmin puoli kahdeksan maissa. Sydän on niin täynnä rakkautta ja iloa siitä miten saimmekin sellaisen päivän mökillä kuin toivoimme. Harmaakuonon tepsuttaessa pihassa koko ajan kävi kyllä mielessä sekin, että olemmeko tehneet hätiköidyn ratkaisun, mutta parempi näin. Miksi meidän pitäisi vääjämätöntä pitkittää romahdukseen asti. Patti tuntuu nyt riehaantuneen kasvamaan, joten liikkuminen vaikeutuisi taatusti lyhyessä ajassa, joten päätös pitää, vaikka se sattuukin niin pirukseen.

Iltaa istuimme avokin kanssa sohvalla karvakuonot jaloissamme. Taas piti rapsutella ja silitellä Harmaakuonoa ja tottakai myös Ottoa. Oli ihana olla koko perhe koolla ja yhdessä. Mieleen ei uskaltanut päästää tosiasiaaa illan olleen mökillä viimeisen Ykki-rakkaan kanssa.

Sunnuntaina pilvistä ja koleaa. Mielikin oli pilvinen. Ahdistus oli takaisin. Lähtisimme viimeistä kertaa mökiltä Ykki mukanamme. Toisaalta kuitenkin sydämessä oli ilo onnistuneesta mökkiviikonlopusta ja siitä, että saimme viettää sen Ykin kanssa, ja että koira sai puuhailla juuri niitä asioita mistä se siellä pitää. Onneksi siis lähdimme.

Olen paljon näinä päivinä pohtinut miten paljon Ykki itse ymmärtää/aavistaa mistä johtuu alakuloisuutemme. Nyt illalla istuin sohvalla, se tuli viereen ja työnsi päänsä syliini. Rapsuttelin sitä ja aika pian se lösähti maahan köllölleen. Etutassun päälle ei patin takia kovin pitkään jaksa varata. Kun lopetin silittelyn, se nosti päätään tahtoen lisää. Otto ei mustasukkaisena yrittänytkään tulla väliin. Otto on kyllä minussa superkiinni. Mökilläkin pihassa se kävi tökkimässä kuonollaan minua jatkuvasti ja kotonakin änkeytyy mahdollisimman lähelle minua. Sitä se teki tänään myös keramiikassa. Yritetään antaa Otolle huomiota yhtälailla kuin Ykillekin.

Se aika mitä meillä on jäljellä Ykin kanssa ei enään paljoa ole. Nyt pitäisi osata nauttia sen läsnäolosta ja niistä jäljellä olevista yhteisistä hetkistä. Ei pitäisi murehtia mitä puolentoista viikon päästä ei enään ole vaan nauttia siitä mitä nyt on. Sydämessäni tiedän päätöksen olevan ehdottoman oikea, vaikka luopuminen tuo tuskaa. En osannut kuvitellakaan miten koiraan voi niin kiintyä. Sydän tulvii rakkautta ja sen voimalla nyt mennään. Onneksi minulla on myös ystäviä ja läheisiä joidenka kanssa voin puhua asiasta. Kirjoittaminen tekee myös hyvää mielelle. Saa nähdä onko minulla yhtäkään lukiaa siinä vaiheessa kun tämä asia on ohi. Toivottavasti ette kuitenkaan katoa. Kyllä täällä vielä muustakin kirjoitetaan.

Muistoja alkutaipaleelta

Olen lueskellut viime päivinä kirjoituksiani minun ja Ykki-herran alkutaipaleelta. Joitain tekstejä olen julkaissut blogini alkutaipaleella useita vuosia sitten. Nyt kun Ykki mielessä on jatkuvasti jaan kolme tekstiä teille luettavaksi. Kirjoituksia löytyy vuodelta 2011 helmikuulta lisää, jos haluaa lueskella niitä. Tässä nyt nämä kolme tekstiä:

Muistoja, muistoja 18.11.04 11:11
Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä kun lähdimme Ykin kanssa yhteistyökurssilta kotiin väsyneinä, mutta uusia haasteita odottaen. Kurssin aikana moneen kysymykseen oli tullut vastauksia, mutta uusia kumpusi sisältäin ja kumpuaa vieläkin.

Viime kevät oli jännää aikaa. Se odotus, jännitys... Muistan sanoneeni monesti "tulis jo se toukokuu". Toisaalta se pelottikin, sillä minulla ei koirista juurikaan aikasempaa kokemusta ole. Muistan myös pelänneeni, että mitä jos minusta ei olekkaan opaskoiran kanssa liikkujaksi. Entä, osaanko varmasti ruokkia ja huomioida koiran tarpeet muutoinkin. Kysymyksiä oli paljon joihin näiden kuukausien aikana on tullut vastauksia. Olen huomannut osaavani ruokkia koirani ja nautin Ykin kanssa liikkumisesta.

Tapasin Ykin ensikerran Keravalla maaliskuun lopussa. Teimme pienen pätkän kävelyn kouluttajan katsoessa miten liikkumisemme toimii. Ykki kulki reippaasti. Muistan potkasseeni kiven vierimään, jonka perään Ykki meinasi lähteä. Tuo lyhyt kävelylenkki oli jännää. Kävelyn lomassa sain kokeilla koiran tottelevaisuutta istu- ja maahan –komennoin. Olin todella vaikuttunut miten hienosti Ykki totteli. Seuraavana päivänä sainkin kuulla Ykistä tulevan opaskoirani. Ja voi sitä viimeisten viikkojen odotusta ja jännitystä.

Vihdoinkin yhteistyökurssi alkoi. Oli upea toukokuinen aamu kun matkasin Loma ja kurssikeskus Onnelaan Tuusulaan tavaroineni. Melkein heti huoneeseeni mentyä sain Ykin kaverikseni. Ykki oli kovin riehakas ja meinasi ensitöikseen tuhota kuntopalloni. Jäätyämme hetkeksi kahden ykki vouhkas joka suuntaan ja minä hivenen arkana yritin ottaa koiraan kontaktia.

Ja sitten ensinmäiselle pissilenkille... Koiralle valjaat. Minusta oli hienoa kun heti alusta lähtien sai tehdä asiat itse kouluttajan vain ohjeistaessa minua miten nuo työvermeet ylle puetaan.
Ja se veto se oli aivan omaa luokkaansa. Ykki oli varmasti stressaantunut tilanteesta. Olihan nyt valjaissa täysin vieras epävarma ihminen. Jalottelupaikalle päästiin ja sieltä takasinkin Viertolaan.

Iltapäivällä lähdimme ns. Eino Leinon lenkille. Ykki veti ja röhki mennessään. Pissi ja kakkas kulkiessaan. Hyvästä opaskoiran käyttäytymisestä ei ollut tietoakaan. Kouluttaja lohdutti, että ei tämä aina tälläistä tule olemaan. Ja kyllähän sen sanoi järkikin, että tämä kaikki oli myös Ykille uutta. Mutta, käsi ja lapa olivat tuolla reissulla kovilla. Ei siinä muu auttanut kuin venytellä.

Ensinmäinen ilta meni aikalailla huoneessa koiraan tutustuessa ja äänikirjaa kuunnellessa upeasta kevätsäästä huolimatta. Ja illalla vielä yksi jännittävä hetki, nimittäin iltajalottelu. Jalottelupaikalle pääsimme ja sieltä poiskin suuremmitta ongelmitta tosin päivystävän kouluttajan silmäinalla.

Ykki oli yön aika levoton. Makasin sitkeästi sängyssäni päättäen, että turhaan en lähde ulos. Koko ajan oli kuitenkin tunne, että pitäisköhän sittenkin, mitäs jos se tekee sisälle... No ei tehnyt. yö meni niin hyvin kuin se nyt vain voi mennä.

Ja voi sitä Ykin riemua, kun avasin oven käytävään ja käytävän toisessa päässä oli kouluttaja. Sitä suorastaan lennettiin kouluttajan luo Ykin hyppiessä suunnattomasta riemuntunteestaan innoissaan. Tuttu, turvallinen ihminen!!! Mutta, ei muuta kuin taas opashommiin tuo vieras, epävarma ihminen valjaiden toisessa päässä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jos mieli jalottelemaan ja sen jälkeen ruokailemaan. Viertolan ovi löytyikin aamuisin ongelmitta. Taisi odottava ruokakuppi olla suurin motivaation lähden tuossa vaiheessa.

Siitä se sitten lähti... Maaseutuharjottelua, ykki kahville mukaan jne. Ja se onnistumisenriemu, kun jalottelulenkki sujui ilman kouluttajaa. Alkuun oltiin päästy.
Kurssin aikana kävimme aika paljon Järvenpäässä kävelemässä. Tavaratalossa kulkiessamme pelotti, että milloin törmäämme johonkin tai tapahtuu muuta katastrofaalista. Ei vaan tapahtunut, ja esteetkin oli kummasti kadonneet.
Vauhti oli melkomoinen. Tuntui kadulla liikkuessa huikealta se miten koira osaa ja pystyy tekemään asioita; etsimään suojatiet, näyttämään tien vasemmalle taioikealle.

Perjantaiaamuna hellepäivän tehdessä tuloaan lähdimme toisen koirakon ja kouluttajan kanssa kävelemään Onnelasta Järvenpäähän. Olimme miettineet kunnon lenkin olevan hyvä viikonloppua ajatellen jollonka emme koirinemme saaneet lähteä mihinkään pidemmälle hohhoilemaan. No sellanen ei kyllä edes käynyt mielessä. Kouluttaja totesi, että kävellään Järvenpäähän. Muistan pohtineeni, että siinä menee aikaa. Mutta, kävelimme reippaasti kevätaamusta nauttien. Muistan miettineeni vasenta tienlaitaa kulkiessani, että valkoisen kepin kanssa matka olisi varmasti tuntunut pitkältä, nyt hämmästelin kun kouluttaja sanoi meidän olevan Järvenpäässä. Kävelyvauhti oli kasvanut hurjasti.

Lauantaina lähdin maalipalloleirille ja ykki jäi Onnelaan. Ja kun tulin takasin voi sitä hyppimistä ja riemua... Minustakin olii aivan ihanaa taas tavata ykki, vaikka olinkin poissa vain muutaman tunnin.
Sunnuntaina tulin käymään kotona. Ykki oli mukana. Se kulki ympäri asuntoa haistelemassa. Parveke oli erityisen mieluisa paikka. Paikat haisteltuaan, se rupesi makoilemaan, mutta het liikkeelle, jos liikahdinkin.

Toisella viikolla alkoivat kurssilla luennot. Teimme entistä enemmän tottelevaisuusharjoituksia, ja niitä treenattiin myös Viertolan käytävällä ahkerasti. Loppuviikkoa kohden alkoi hiipiä jonkinlainen väsymys niin koiraan kuin emäntäänkin. Viikonloppu oli pyhitetty levolle. Olimme kotona. Kävimme ainoastaan pissilenkillä. Olimme viikolla aikaisemmin harjoitelleet täällä Korsossa lenkkiä ja pissityspaikalle menoa. Nyt olin Ykin kanssa aivan kahden ja iltahätien aika. Jännitti lähteä ulos. Menomatka sujui ongelmitta, mutta paluussa haroimme, mutta pääsimme naapurin avustamina oikealle reitille. Tuon viikonlopun aikana osa pissilenkeistä onnistuivat hyvin, osa ei. Se ensinmöinen onnistuminen tuntui hyvältä.

Sunnuntaina palasimme Onnelaan ja voi sitä Ykin riemua. Siitä pienestä huoneesta oli tullut koiralle koti. Ilta tuntui aika kamalalta, sillä Ykki eksytti pariin otteeseen ja hyppi kaiken liikkuvan päälle. Olin onnellinen kun iltapalalla ja iltahädillä oli käyty. Ja maanantaiaamuna kouluttaja toteaa, "nyt lähdetään kaupungille". Mietin ääneen, että eihän tuollaista hyppivää vouhkaa sinne voi viedä. Noh, kaupungille lähdettiin ensin tottelevaisuutta treenattuamme. Huoneesta lähtö otettiin uudestaan niin monta kertaa, että Ykki teki sen rauhallisesti vouhottamatta. Kouluttajan kärsivällisyys ja usko asiaan oli itseänikin rauhoittavaa ja usko onnistumisiin alkoi palata. Ja kaupunkiopastus sujuikin suht mukavasti. opaskoirailmettäkin alkoi löytyä.

Iltapäivällä Ykki pääsi vapaaksi, mutta pyöri lähettyvillämme. Kuvittelin koiran singahtavan ties minne, mutta ykki tuli todella nätisti luo sitä kutsuttaessa.
Tiistaina viimeiset harjoitukset, papereiden läpikäynti, luento ja kotiin...

Ensinmäinen päivä alkoi eläinlääkärillä. Menimme opaskoirakoululle lääkäriin. Ykki sai rokotteen ja korvatulehdukseen tipat. Uskokaa tai älkää, mutta tuo eläinlääkärikin jännitti. En koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Ja taas uusi jännityksen aihe, miten saan ykin korviin tiputeltua korvatipat... Illalla olikin aikamoinen taistelu asiasta. Koira vaistosi epävarmuuteni. Kerta kerran jälkeen kuitenkin homma sujui paremmin ja paremmin. Ja nyt annan kortisonilääkitystä koiralle päivittäin. Aluksi taas mietin miten pilleri menee koiran mahaanasti, mutta vaikeuksia ei tunnu olevan.

Alussa kuuntelin kovin tarkasti mitä Ykki milloinkin tekee Enään ei tarvitse, ellei kuulu jotain todella omituista. Huomaan miten paljon asiat jo puolen vuoden aikana muuttuu. Aluksi ykki nousi heti, jos minä liikuin. Nyt ei enään tarvitse niin tehdä. Ja hiljalleen liikkumatila ulkosalla on kasvanut ja kokemuksia Ykin kanssa tullut. Kun kesällä ajatteli, että nythän Ykki menee hienosti, niin nyt se osaa mennä jo paljon hienomminkin. Se on jännää miten sen tuntee, kun hyvähetki on meneillään, sen vaistoaa miten koirakin tuntee samoin. Toki edelleenkin niitähuonoja hetkiä on ja tulee olemaan. Joskus se turhauttaa, kun ensin on mennyt pitkä pätkä hyvin ja sitten tulee romahdus. Niin se vain on. Tämä on kuitenkin ollut todella hienoa aikaa ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun jahakea opaskoiraa. Eksyttykin ollaan, mutta sellaiset monen tunnin eksymiset ovat vielä edessä päin. Tulevatko ne ensinmäisenä yhteisenä talvenamme vai milloin...

Erikoinen viikko02.12.04 0:04
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani. Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea.
Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin. Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai... Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen sen mukana.

Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.

Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä. Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille. Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää... Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa.

Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.

Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm.. Tulisikohan emäntäni hakemaan minua? Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki... Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava ja ravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähän pitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksin jalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehän taisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää. Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keliRuuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan olla möllötellä.

Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.
Hm... Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulle tilannetta, mutta minkäs sille teet.

Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumatti taas tuli kylään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika.Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakin käyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega. Hm... Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa...
Mennään Merjan luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt sitä keskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaa tabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyvä systeemi... Hm... kotiruokaan siirtyminen... Millaisiakohan herkkuja sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa olla meikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin... Mutta, kotiruoka... Riisiä, perunoita, lammasta... Hm... Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh, oma hajunihan siinä kärsii... Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska ja käännyin väärästä kohtaa. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen ja kuumeinen... Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä...

Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaa purkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini... Vähän tekisi mieleni häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi. Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritan eteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään. Emäntäni tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hieroo sen ihoon asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä ja jatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niin päästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.

rakennustyömaa14.09.05 20:13
Hau, hau! Näin sateisena iltana on mukava istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan. Ykki huokailee omalla paikallaan ja on ihanan rauhallista.
Eilen illalla kuitenkin seikkailimme rakennustyömailla turhautumiseen asti. Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka on kävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen. Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään, mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt. Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin Ykkiä etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Ykki kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin ja halusin löytää sinne itse. Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme Ykin käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet. Lopulta ystävällinen koiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Ykki oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainen kuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikea pyörätiekin löytyi. Ykki vain röhki mennessään ja veti kuin henkensä edessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttavaani kattomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä Ykin olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisin mennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas ja kävimme Ykin kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta ja mahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle reitille päässyt. Tuttavani kommentti olikin, että "ei ihme, että Ykki ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi". Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarruja paikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.

Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin... noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vain jääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttää kiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen. Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan... Ja siinä kait virheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien katoamisesta onnellisen tietämätön. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Rakas Harmaakuono

Tiedän
on lähdettävä sun
se sattuu, se pelottaa
mutta olet liian rakas kärsimään.
Ihan vielä et lähde luotain mun
on yhteistä aikaa vielä vähän
Kun aika on vierelläs oon sun.
Tuota hetkeä kohti matkataan päivä kerrallaan
Nautitaan tulevista päivistä ja kevään puhkeamisesta.Kuva otettu 27.2. Valitettavasti Otto ei näy kunnolla.

Päivät painuvat iltaan ja yöhön. Iso tuska sydämessä, mutta Harmaakuonon kannalta ainoa oikea ratkaisu on tehty. Omasta tuskasta huolimatta nautitaan siitä yhteisestä ajasta mitä jäljellä on. Annetaan kevään tulla meidän sydämiin, rauhoittaa mielen, antaa voimaa tulevaan. Viikonloppuna rakas Harmaakuono pääsee mökille. Saa siellä kuljeskella, tuoksutella ja seurailla meidän puupinon pienennystä. Olla lähellä rakkaidensa ihmisten ja koiraystävän Oton.

Kun vääjäämätön lähestyy

Tänään 14 vuotta 3 kk ja 18 päivää on rakkaalla Harmaakuonolla takanaan. Moni sanoo, että hurjan korkea ikä etenkin aktiiviselle työkoiralle. Marraskuun alussa vanhus oli vaisu ja mietimme näkeekö tämä 14-vuotispäiväänsä. Koira piristyi hurjan paljon parilla mökkiviikonlopulla ja porskutti reippaana herrana juhlapäivänäänkin. Joulun alla uskalsimme toivoa, että Harmaakuono pysyy luonamme ainakin talven yli. Näin on myös tapahtunut. Nyt kuitenkin talvi on taittumassa kevääksi ja Harmaakuono hiipuu. Viihtyy paljon omissa oloissaan suosikkipaikkanaan olohuoneen pöydän alus tai makkarin koiran peti. Pöydän alta se seurailee mitä ympärillä tapahtuu. Välillä nukkuu niin sikeään ettei tiedosta minun esim. saapuvan Oton kanssa kotiin. Toki osaltaan siihen vaikuttaa myös kuulon alentuminen. Selvästi myös näkö on heikentynyt. Esim. ravistelee liian lähellä seinää, kävelee päin minua, ei väistä keittiön pöydän tuoleja vaan menee siitä mistä on päättänyt kulkea tuolien siirtyillessä tieltään.

Kuurous eikä sokeutuminenkaan ole este elämälle, mutta isot rasvapatit alkavat sitä olla. Harmaakuono lähtee innoissaan ulos ja liikkuu reippaasti. Intoa olisi ties mihin, mutta kroppa ei jaksa. Läähätys alkaa pian. Toistaseksi koira on kulkenut itse ilman apuja portaat. Välillä tosin kuulee miten oikeanetutassun liikerata ei riitä ja tassu raapii porrasta. Viikon kahden aikana on liikkuminen portaissa tullut varovaisemmaksi.

Kynsien leikkaaminen on Harmaakuonolle nykyisin äärimmäisen vastenmielistä. Saattaa hetkeksi suostua ja köllöttää rauhallisesti paikoillaan. Kynnet pitäisi saada leikatuksi nopeasti, mutta ei se vaan sokkona onnistu. Koira hermostuu ja karkaa paikalta. Kynsien leikkaamisesta onkin tullut ikävä show. Koira hermostuu täysin eikä stressistä meinaa palautua. Tassuissa on varmasti kipuja, ehkä myös muuallakin. Rasvapatit eivät varmasti helpota oloa. Aiemmin on tuntunut ettei ne sitä haittaa. Voi taputtaa patin kohdalta jne. Nyt ehkä herra tulee levottomaksi patin kohdalle osuneesta taputuksesta. Vetäytyy pois läheltä.

Tänään olen tuntenut hyvin voimakkaasti, että päätösten aika on tullut. Ensinmmäistä kertaa kävin tutkimassa netissä tuhkaukseen liittyviä asioita sekä lähetin sähköpostia Opaskoirakoululle kysellen menettelytavoista. Tämä kulunut päivä on ollut todella ahdistava ja päivä on tuntunut pitkältä. Lopullinen päätös on tekemättä, mutta hyvin lähellä se on.

Paljon olen miettinyt mikä on oikea hetki koiran lähteä. Milloin se ei ole liian hätiköityä/aikaista, mutta myöskään ei asia mikä olisi pitänyt tehdä aikaa sitten. Ratkaisun tekeminen on vaikeaa, mutta toisaalta miksi sitä vetkuttaa viikosta tai jopa kuukaudesta toiseen, oman luopumisen tuskansa vuoksi. Kenties pelosta miten itse siitä selviää, miten surun kestää kantaa ja miten siitä pääsee yli. Koira on elänyt pitkän hyvän elämän, mutta nyt on väsynyt ja vetäytyvä, ei siedä hoitotoimenpiteitä ja liikkuminen huonontuu viikko viikolta. Vaikka herra välillä iloitsee, touhottaa, tekee itseään tykö jne onko siltikään tarpeen "odottaa" romahdusta ja tehdä se päätös pakon edessä. Miksi kiusata koiraa omalla tuskallaan, miksi uskotella itselleen parempina päivinä, että kyllä tästä vielä eloa ja iloa löytyy kuukausiksi. Esim. päivällä olin jo päätöksen kynnyksellä. Nyt illalla tuo rakas ystävä on ollut rauhallinen, tunnen miten olen perääntymässä. Koetan kuitenkin muistuttaa itseäni ettei se pelkkä rauhallisuus kerro totuutta, etenkin kun koira on pöydän alla tarkkailemassa.

Jotenkin tiedän tai vaistoan, että niin Harmaakuono kuin Ottokin aavistavat, että jotain on tekeillä. Otto on kulkenut perässäni koko päivän kun olen asunnossamme liikuskellut levottomana. Istuu vieressäni ja tökkii kuonollaan. Harmaakuono puolestaan lepuuttaa päätään kättäni vasten mitä se ei ole juurikaan tehnyt. Välillä minusta tuntuu, että sydämeni särkyy tähän kokonaan. Hetken päästä tunnen itsevarmuuden nostavan päätään ja uskon selviäväni. Ja oikeasti selviänhän minä. Elämä jatkuu joka tapauksessa. Harmaakuono on minun ensinmmäinen koirani ja koen tämän kaiken nyt ensinmmäistä kertaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuo tullessaan. Nyt menen avokin viekkuun nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan.

Ilman satulaa ratsastustunneilla

Uskokaa tai älkää, mutta takana on viikonloppu milloin en ole neulonut yhden yhtä silmukkaa. En ole tehnyt myöskään muita käsitöitä. Eilen olin tosin Silmukkasiskojen kanssa Wanhassa Satamassa Kädentaito-messuilla. Ehkä välillä tekee hyvääkin hengähtää muutama päivä käsitöistäkin. Huomenna taas aamusta keramiikkaan, joten ei tämä tauko kovin pitkä ole :)

Tänään olimme ratsastamassa. Edelliskerrasta on kolme viikkoa. Silloin ratsastin Sebulla, tänään Plesillä. Molemmilla kerroilla menin ilman satulaa jalustimet terapiavyössä. Kenttä on ollut aika möykkelikköinen. Etenkin tänään Plesi kompuroi useasti, joten tuntiin tuli pientä lisäjännitystä. Jännä oli myös huomata miten paljon raskaampaa on ratsastaa suojalumisohjossa kuin jäisellä pakkaslumella. Se on myös ratsastajalle raskaampaa. Plesillä on hirmu tasainen töltti ja ravi ja siinä lumisohjossa oli käsittämättömän hankala erottaa kumpaa askellajia hevonen meni. Askeleita kun ei edes kuullut lumesta kunnolla. Kivaa oli kuitenkin taas kerran. Harjoiteltiin tänään mm. kiemurakävelyä, eli käännettiin hevosta pois uralta ja takaisin uralle. Tämä tehtiin myös töltissä ja ravissa. Alkuun kun kiemuraa teki itsekseen hetken päästä omassa päässä suunnat sekosivat. Kun Lettu sanoi milloin vasemmalle milloin oikealle kiemurat pysyivät hallinnassa eikä suuntavaisto kadonnut.

Harjoittelimme tänään paljon askellajista toiseen siirtymisiä nopeaan tahtiin. Käynnistä tölttiin, töltistä raviin, ravista tölttiin, käynnistä raviin jne. Tehokasta, mutta niin ihanaa. Minulla oli vähän keventäminen tänään hukassa johtuen hevosen askellajien pienestä erosta lumella. Tänään ei laukattu laisinkaan, koska kenttä oli niin muhkurainen. Edelliskerralla laukattiin. Silloinkin otettiin laukan nostoja, ei menty kenttää ympäri. Sebun kanssa vähän jännitän laukkaa hevosen etupainoisuuden vuoksi ja kun itselläni tahtoo olla etukönötystä. Sain onneksi kuitenkin onnistuneitakin laukkapätkiä.

Kolme viikkoa sitten kotona vauhdilla suihkuun ja tuttavapariskunnan kanssa Korson Aadaan syömään. Tänään avokki oli napsauttanut saunan lämpiämään ja esivalmistellut kinkkukiusauksen, joka laitettiin uuniin paistumaan saunomisen ajaksi. Tänään on ollut hyvä päivä kuten eilenkin. Perjantaina oli todellinen alavireys ja alakuloisuus vallalla. Minulla olisi ollut koko päivä aikaa tehdä erilaisia käsitöitä kuten alunperin suunnittelin. Ei sitten inspiroinutkaan pätkän vertaa ja päivä meni täysin pelastusarmeijalle. Eilen onneksi tuntui jo taas paremmalta ja oli mukavaa lähteä Kadentaito-messuille kiertelemään. Ostin vähän helmiä sekä aikas arvokasta lankaa kesäpuseroa varten. Pari kertaa pysähdyimme kahvilaan tauolle rupattelemaan ja kuulumisia vaihtamaan. Oli rento mukava messupäivä. Kotona rentoilu jatkui avokin kanssa.

Tästä se taas uusi viikko käynnistyy ja parin viikon päästä pääsee taas issikan selkään, yes!

Väsymys - se on täällä taas

Ei auta, on pakko myöntää niin itselleni kuin muillekin: väsymys on palannut :( Se tuntuu masentavalta ja turhauttavalta. Toisaalta alkuvuodesta on ollut huimasti enemmän töitä mitä esim. alkusyksystä, mutta mieliala on ollut jo joitakin viikkoja aika ailahteleva ja sellaisia alakulopäiviä on tullut roimasti lisää. Viimeisen viikon aikana on ollut pakko pysähtyä miettimään onko kaikki hyvin ja valitettavasti ei taida olla. Painostava väsymys on täällä taas. Työni olen onneksi jaksanut hoitaa. Ja vaikka joululoman päättymisestä ei ole vielä kuutta viikkoa ensi viikon mökkilomaa odotan. Se tulee todella oikeaan aikaan. Saan palautua töistä, saan puuhailla omaan tahtiin jaksamiseni mukaan mitä haluan, olla luonnon keskellä.

Loma ei tietenkään ratkaise mitään ja tuskin vie väsymystä pois kuin väliaikaisesti. Olen kovasti miettinyt johtuuko tämä kilpirauhasen vajaatoiminnasta vai aiheutuuko tämä raudan puutteesta jolloinka Thyroxinkaan ei imeydy kunnolla. Rautaepäilyni juontaa viime kertaisiin mega-niegara vuotopäiviin. Olen ymmärtänyt mitä vähemmän kropassa on varastorautaa, se runsauttaa kuukautisvuotoakin. Ihan älytöntä siis, kroppa "sylkee" ne loputkin raudat pihalle :( Noiden jälkeen väsyneisyys on lisääntynyt selvästi ja alakuloisuus siinä sivussa.

En tiedä olenko ihan pihalla vai olenko oikeilla jäljillä, oireet tulevat varastoraudan vähyydestä eikä lääkityskään toimi, tai sitten Thyroxin ei riitä, tai onhan muunto-ongelmakin mahdollinen.

Minullahan on kontrolli-lähete. Syksyllä lääkäri kehotti tulemaan vuoden päästä otattamaan kokeet. Lähetteessä ei kuitenkaan ole kuin tsh ja t4 v. Tällä hetkellä haluaisin selvittää tuon raudan tilanteen varastorautaa myöden. Ehkäpä on syytä pyytää soittoaikaa lääkärille. Toisaalta marssimalla City-terveyteen saisin rautakokeetkin paljon edullisemmin kuin Mehiläisessä. Tarvitsen kuitenkin lääkärin tulkinnan tuloksista, koska ei ole järkevää lähteä sooloilemaan itsensä hoidon kanssa. Ei ole kokemusta riittävästi, ja kaitpa se kokeneemmaltakin vähän arveluttavaa toimintaa on. Kunpa vain oppisin mahdollisimman pian tunnistamaan oireiden syitä paremmin, jäisi tämä pirun pohdiskelu ja vähän jahkailukin pois.

Olen kuitenkin päättänyt katsoa mitä loma tekee ololle. Ehkä piristyn ja oireet taas palaa arjen alettua. Silloin ainakin tiedän, että jotain on tehtävä. Jos tämä sattuisikin olemaan vain töiden tuomaa uupumusta työpaljouden vuoksi, ehkä lepo auttaa. Tosin olen melkovarma ettei tämä kokonaan työmäärästäkään johdu.

Nyt minun on syytä painua peiton alle kuorsaamaan. Ehdinkin nukkumaan ihanan pitkät unet. Pitkät yöunetkaan ei vaan tunnu piristävän.

Ylipainoinen - huonompi ihminen?

Te jotka olette kirjoitteluani jo pidempään seuranneet, olette lukeneet useamman kerran tavoitteestani päästä alle 60 kilon. Tuolle tavoitteelle olen joutunut heittämään toistaiseksi hyvästit. Josko joskus sinne alle 70 kilon pääsisin, saisin hurrata.

Syksyllä aloittamani Thyroxin-lääkitys on auttanut viime kesänä ja alkusyksynä vaivanneeseen järkyttävään väsymykseen. Kuivasilmäisyys ja akillesjännekivut ovat kadonneet. Nyt tammikuun puolella painon nousukin on asettunut. Toisaalta kuivasilmäisyyttä on viime viikkoina hiukan esiintynyt ja mielialat ovat vaihdelleet suuresti. Onneksi inspiraatiota käsitöihin ei ole mennyt. Tosin viime viikolla en neulonut vasta kuin perjantaina. Tuolla viikolla kärsin megalomaaliset naisten päivät. Nyt vetelenkin nestemmäistä rautaa päivittäin. Josko vähän auttaisi. Noiden vuotojen takia oli pakko perua pt-treeni. Peruutuksia on tullut aiemminkin tammikuun puolella ihottumien takia. Toivottavasti nyt perjantaina päästään Jannan kanssa vihdoin asiaan.

Mutta se paino, se ei halua luovuttaa kilon kiloa pois, vaikka mä niin tahtoisin. Kun kotiuduimme mökkiviikonlopun vietosta hyppäsin vaa'alle ja kuulin karseat lukemat. Heti liikunnan lisäännyttyä, paino taas nousuun. Arvatkaa tuntuiko se masentavalta, vaikka tiedän lihaksien imaisevan nestettä itseensä ja asia kyllä tasaantuu. Onneksi niin myös on käynyt ja voin kirjoittaa tuon, että painon nousu on pysähtynyt.

Tuo kilpparin vajaatoiminta selvästi vaikuttaa elimistööni. Jalat eivät palaudu niin nopeaan kuin ennen pitkän työpäivän jälkeen, nukun pitkiä yöunia vaikkakin melatoniinin avustamana, parin kiireisen päivän jälkeen kaipaan rauhallisempaa päivää väliin jne. Ei ole mitään järkeä lähteä revittelemään hulluna ja pitämään kovia diettejä. Pelkään sotkevani kroppani entisestään. Voinko sitten laihtua? Se onkin kysymys johon en tiedä vastausta. Uskoisin kuitenkin, että kyllä sekin on mahdollista, mutta entistä paremmin kuunnellen omaa kehoa ja sen viestejä. Asiaan pitää löytää rento ote, ei stressata jne. Ei välttämättä kovin helppoa, mutta yritetään.

Kun painoa olen avokille pohtinut, hän on sanonut "ei se tee sinusta sen huonompaa ihmistä", vaikka ylipainoa olisikin. Hän on varmasti siinä oikeassa, mutta monesti törmään siihen, että joko ylipainoinen ihminen kokee itsensä huonommaksi kuin muut, tai sitten reilusti ylipainoisesta henkilöstä puhutaan vähättelevään ja syyllistävään sävyyn. Sellainen ei tietenkään kenestäkään tunnu hyvältä.

Johtui ylipaino mistä tahansa, myös me olemme ihmisinä arvokkaita. Se on hyvä muistaa meistä jokaisen. Meillä voi olla erilaisia syitä miksi painon pudotus ei ole helppoa, vaikka halua siihen olisikin. Miksi siis kokea itseään sen huonommaksi kuin muut? Miksi ihmismieli on välillä niin pirullinen? Miksi toisten asenteet vaikuttavat alentavasti? Ja ne omat pelot/kuvitelmat kanssaihmisten asenteista tekee mielen ihan matalaksi. Pakko minun on tunnustaa, että kyllä minua jänskättää taas palata salille pitkän tauon jälkeen. Jännittää näkövammaisuudestaani johtuen, mutta myös muutoksista mitä minussa on tapahtunut, lantio levinnyt. Mitä muut mahtavat ajatella? Alemmuuskomplessissani tietysti kuvittelen "No hyvänen aika, onpas tuo lihonnut!" "Mitä tuo läski täällä tekee???" Totuus taitaa kuitenkin olla, että tuskinpa kovin moni koko asiaa edes huomaa. Ja oikeasti MITÄ SITTEN, jos huomaakin. Onko sillä muka oikeasti väliä? En taatusti ole ensinmmäinen enkä viimeinenkään jolle on tullut takapakkia ja asioita on lähdettävä rakentamaan uudelleen ja ehkäpä vähän erilaisella otteella.

Mutta kysymykseen onko ylipainoinen huonompi ihminen, vastaan mielialojen heilahtelujen keskeltä: EI OLE! Minäs, Sinä ja Me olemme hienoja, arvokkaita ihmisiä sellaisina kuin olemme. Toivotan kaikille hirmuisesti tsemppiä liikakilojen kanssa taisteleville ja niille fiiliksille mitä siihen liittyy. Tehdään parhaamme stressittä matkakalla kevyemmäksi. Unohdetaan syyllisyys ja itsensä vähättely!

Mennyt vuosi pakettiin

Vielä on lomaa jäljellä... Vielä tulee pakkaspäiviä... Nyt on kuitenkin hyvä hetki paketoida vuosi 2015 ja miettiä tulevia.

Alkuvuodesta liikuntakärpänen suristeli todella mukavasti. Rikoin rajojani uskaltautumalla yksin ryhmäliikuntatunneille ja se oli minulle todella suuri asia. Myös se miten normaalilta tuntui kävellä treeneihin ja sieltä kotiin. Oton kanssa välillä kulku takkusi, mutta onneksi saimme hurjasti apua ongelmiimme ja pääsin tuntemaan vapauden liikkua haluamallani tavalla. Keväällä osallistuin elämäni ensinmmäiseen spinningmaratoniin ja parin päivän päästä heti toiseen vastaavaan rypistykseen. En tiedä oliko niitä ihan fiksuimpia vetoja, mutta nautin!

Kevään edetessä väsyneisyys lisääntyi ja paino lähti nousuun. Mökillä oli helpompaa ja kesän rehevä luonto hoiti rikkinäistä mieltäni, mieltä joka pelkäsi ja suri missä vika on. Lopulta päätin hakeutua lääkäriin.

Kesällä vietimme todella paljon aikaa täällä mökillä. Liikkuminen ei hotsittanut. Aika kului käsitöiden ja luonnon parissa. Istuin kuistin edessä neulomassa milloin kranssin päällistä milloin huivia tai näpertelin kaulakoruja. Nautin luonnon äänistä, tuoksuista siitä kun pääsimme poimimaan oman maan marjoja, herneitä, perunoita, äidin kanssa keräämään villiyrttejä kuivattavaksi jne.

Loma loppui ja tiesin ettei kesä ollut tuonut pirteyttäni takaisin. Työpäivien jälkeen olin todella väsynyt eikä todellakaan mieleen tullut lähteä liikkumaan. Pahimmoillaan avokki sai viedä iltaisin molemmat koirat iltajalotteluille minun jo kömpiessä peiton alle. Syyskuussa menin uudelleen kilpirauhaskokeisiin ja aloitin koelääkityksen. Jo muutamassa päivässä huomasin pahimman uupuneisuuden katoavan. Ilo palasi, tunsin oloni energisemmäksi ja enerkisyyteni purkautui käsitöihin. Lääkitys aloitettiin isolla annostuksella ja mahdollisien haitallisien oireiden vuoksi en uskaltanut treenausta aloittaa sotkeakseni elimistöni entisestään. Viikot vieri, nautin käsillä tekemisestä ja kaipasin urheilua. Onneksi syksyn aikana kävimme ratsastamassa joitakin kertoja. Nyt koen oloni sellaiseksi mitä se on terveenä ollessani ollutkin. On aika tarttua taas myös liikunnan haasteisiin. On kurjaa, että joudun aloittamaan alusta, sillä kyllä minua taas jännittää miten kaikki sujuu: reitti Vidaan, miten treenaus, miten mahdolliset ryhmäliikuntatunnit jne. Ja pelkään myös itseäni. Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään-meiningillä menijä. Ja kun aloitan liikunnan se vie mennessään ja ehken muista levätä riittävästi kilpirauhasen vajaatoiminnan huomioiden. Niin, jos sitä tarvitsee huomioida. En halua elimistöäni sekaisin, mutta haluan vahvemman olon itselleni, sillä se tekee niin hyvää.

Käsitöitä tein alkuvuodestakin, joten ensikertaa liikunta ja kässäily mahtuivat elämään yhtäaikaisesti, josta iloitsin. Liikunnan jäädessä käsityöt otti paikkansa ja syksy meni niiden parissa. Välillä minulla oli sellainen tunne, että koko touhu karkaa ihan käsistä. Ensikertaa osallistuin myyjäisiin myyjänä ja muutoinkin markkinoin tekemiäni töitä enemmän. Yllätys oli suuri miten paljon minulta ostettiin kransseja ja kynttilöitä.

Onneksi sairastumiseni ei ehtinyt vaikuttamaan työn tekooni, että pahimman uupuneisuusvaiheen vietin täällä mökillä alkusyksyn viikkoja lukuun ottamatta. Firmalla pyyhkii mukavasti. Asiakasvirta pyörii aika pitkälle vakkariasiakkaiden myötä, mutta ilahduttavasti aina uusiakin tulee milloin kenenkin suosituksesta. Joulun alla lahjakorttimyynti oli positiivinen yllätys. Töiden suhteen uuteen vuoteen on mukava lähteä. Lomalta kun palaamme ei tarvitse mietiskellä ekalla viikolla miten aikansa kuluttaa.

Nyt kuitenkin nautitaan, jos vaan pystytään talvisäästä paukkupakkasineen. Ehkä ei ihan näin kylmää olisi tarvittu, mutta toisaalta tuntuupahan kerrankin oikealta säätyypiltä oikeaan aikaan. TALVI!

Koelääkitykselle

Yksi pistos, kolme koetta köyhdytti minua viiden 45 min hieronnan verran torstaiaamuna.
Tuloksena thyroxin-koelääkitys. Tosin kilpparin vasta-aineita ei ollut. Tsh oli 4.4, eli huonontunut kesäkuun lopulta. Vastaavasti elimistössä vapaana oleva kilppariarvo oli myös noussut 12.6:sta 14.1. Lääkäri ehdotti koelääkitystä heti sanottuani järkyttävästä väsymyksestäni. Muista oireista ei sitten puhuttukaan. Sain hiukan oudoksuttavan ohjeen syödä Thyroxinia viikon ajan. Jos olo paranee jatkaa lääkitystä ja käydä uusintakokeissa kuukauden kuluttua, ja jos olo ei kohene lopettaa viikon jälkeen lääkityksen eikä lapraan tarvitse mennä. Olin niin hämmentynyt etten osannut sanoa oikein mitään. Lääkäri ohjeisti vielä ottamaan tabletin tyhjään vatsaan aamuisin.

Apteekissa farmaseutti vähän yllättyi minun kertoessani ettei lääke ole tuttu ja että sain reseptin kokeiltavaksi. Kysyin lääkkeen vaaroista tms. Farmaseutti jäi miettimään olisiko vähän pienempi annostus ollut riittävä. Tarkisti vielä reseptin kirjoittaneen lääkärin nimen ja menin maksamaan ostokseni.

Kotona purkin kyljestä luin 100 mikrog. Olen paljon lukenut eri lähteistä, että aloitusannostus olisi 25 mikrogrammaa tai maksimissaan 50 mikrogrammaa. Facebookin kilpirauhasryhmistä olen lukenut paljon ihmisten kokemuksia ja siitä miten annosta on nostettu hitaasti ylemmäksi ja siitä miten vaikutus tulee vasta viikkojen kuluessa. Hämmennyksen vallassa kirjoitin tilanteestani ryhmiinkin ja useampi suositteli aloittamaan pienellä annoksella. Olen niin noviisi, että pelottaa tehdä omapäisiä ratkaisuja vasten lääkärin määräystä, mutta pelottaa myös ettei sydän parka pysy tuossa annoksessa mukana. Täytynee pyytää soittoaikaa lääkäriltä ja varmistaa vielä asia. Kävin katsomassa itsekin reseptin, että jos olisin kuullut tai käsittänyt väärin, mutta ei.

Ei mitenkään kiva säätö tämä. Tänään minulla on kuitenkin ollut aavistuksen parempi päivä, vaikka Thyroxinilla puoliintumisaika on pitkä, joten tuskinpa vielä yksi pilleri ihmeitä tekee. Nyt en kuitenkaan ole silmät ristissä painostavassa väsyntahmassa vaan nautin iltahetkestä. Tänään olen kuitenkin ollut Wanhassa satamassa Kädentaito-messuillakin.