Sydäntä särkevä kaipaus

Kun palasimme kotiin Ykkiä saattelemasta koti tuntui niin kovin tyhjältä ilman rakasta tuhisijaa. Kuulin koko ajan, että Ykki ei ole täällä. Aistin sen hirmuisen tyhjyyden. Leijuin jonkinlaisessa shokissa kai, tavallaan oli olo helpottunut, mutta sydämessä pohjaton suru. Helpotus siitä, että odotus ja päivien, tuntien laskeminen on ohi. Tiesimme päätöksen sydämessämme oikeaksi ja vielä lääkäri sanoi monta kertaa ratkaisumme olleen oikean. Ykin valtaisa rasvapattikasvain on saattanut muuttua pahalaatuiseksi, mutta Ykki touhotti itse omin jaloin klinikalle, tervehti omana iloisena ja energisenä itsenään paikalla olleet. Kyllähän se kipeää teki kun Ykki nukkui pois, tuhisteli viimeiset kerrat silityksieni alla.

Se lämpö, empatia ja ystävällisyys kennelvastaavan ja eläinlääkärin taholta oli todella koskettavaa. He todella elivät tuskassamme mukana. Saimme olla niin kauan Ykin luona kuin halusimme, mutta eihän asia siitä kummentunut, joten tuntui hyvältä lähteä pois Oton haisteltua ystävänsä viimeisen kerran. Tai eihän Otto haistellut läheltä, väisti Ykin hajun ja haki turvaa luotamme uikahtaen. Olemus kuitenkin kertoi sen ymmärtäneen.

Lähdimme mökille. Puhin äidin ja ystäväni Sussun kanssa pitkään puhelimessa. Pystyin kertomaan ilman kyyneleitä miten kaikki tapahtui. Jotenkin tuossa vaiheessa ei lopulta vielä ollut täysin sisäistänyt mitä se kaikki tarkoittaa. Suru ja kaipaus vasta vaanivat jossain sumun ja shokin takana. Muistan selailleeni Facebookia ja vastailleeni ihmisten tervehdyksiin. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olen heille kirjoittanut. Avokki pötkötteli lattialla Otto kainalossaan. Mitä väsyneemmäksi tulin sitä pahemmin ajatukset pyörivät. Ajattelin niitä pieniä hengen haukkomisia hetkeä ennen sydämen pysähtymistä, voi Ykki rakas. Mietin sitäkin onko oikein, että ihminen päättää toisen elämästä, vaikka se olisikin oikea ratkaisu eläimen voinnin kannalta. Sitten kuitenkin ajattelen, että jokaisen pitäisi voida lähteä noin, rauhallisesti nukkuen. Okei, uni on rauhottavien tuomaa ja yliannostusta, mutta kai kuitenkin tuskatonta. Ykki ei reakoinut kanyylin laittamiseen mitenkään, ehkäpä se ei sitä siinä unessa haitannut. Juttelimme sille vielä silloinkin kun tiputuksen aineet alkoivat vaikuttamaan. Silitin Harmaakuonoa niin pitkään kun Otto tuli huoneeseen. Sen jälkeen en enään Ykkiin koskenut.

Perjantaiaamuun heräsin hyvin synkeällä mielellä. Silmät olivat kyynelissä välittömästi kun heräsin ja muistin ettei mun rakasta enään ole. Se ei koskaan tuhistele lähelläni, ei tunge kuonoaan syliini, ei kerjää herkkuja tai ulos, ei kanna keppejä... Oloani ei yhtään helpottanut se, että avokki oli putkimiehen apuna kaivon vesipumpun korjauksessa. Taas aistin koko kehollani, että on tyhjää, ei rapise kuin yhdet tassut. Tosin Ottokin oli kovin vaisu. Join teetä ja vastailin tulleisiin tervehdyksiin Facebookissa. Tajusin tuolloin myös miten sumussa torstai-ilta oli mennyt.

Päivään toi vähän iloa se että vesipumpun vaihto toi meille veden mökkiin juoksemaan. Se oli riemullinen hetki. Kolmisen tuntia korjauspuuhissa meni. Istuskelin kuistilla auringon lämmöstä nauttien ja peipposen liverrystä kuunnellen. Surin, että Ykki ei sitä kuule ja kaipasin. Voi luoja sitä kaipuun määrää Miten koiraa voikin kaivata niin hirveästi. Putkimiehen lähdettyä vaan oleskelimme ja koetimme tottua uuteen tilanteeseen. Avokki otti tirsat ja minä liikutuin monien hyvin kauniista ja lohdullisista tervehdyksistä. Iltapäivällä oltiin jokunen tovi ulkona. Mihinkään ei oikein osannut ryhtyä. Ei ollut voimaa, voima meni pohjattomaan kaipaukseen. Jossain vaiheessa avokki imuroi mökin ja minä siistin tiskipöydän. Ruuaksi tein pekoniin kiedottuja parsoja. Torkuimme kainalokkain sohvalla lohtua hakien.

Eilisaamuna tuntui aavistuksen helpommalta aamuteestä nauttien. Menimme ulos puuhommiin. Hakkasin klapeja avokin pöllejä sahatessa. Voi miten siinä hakatessani helppohalkojalla kaipasin puurosvoa. Ei kukaan varastanut klapikasasta yhtäkään puuta. Otto seurasi tosin tiiviisti tekemisiämme ja saipa se pari hepuliakin. Joksi ihan pirukseen ympäri pihaa. Se tuntui hyvältä. Ehkäpä tämä elämä vielä normalisoituisi.

Puiden klapitus ei sujunut niin jouhevasti mitä pari viikkoa sitten. Nyt oli hyvin oksaista kuusta, jota ei avokkikaan meinannut saada hajoamaan. Pääasia kuitenkin, että oltiin ulkona ja saatiin jotakin aikaan. Ja kyllähän me siellä ulkona oltiinkin lähemmäksi seitsemää. Avokin lämmittäessä saunaa inspiroiduin tekemään yhden kaulakorun. Vaihdoin petiimme puhtaat lakanat ja saunominen tuntui todella ihanalta. Puhuimme paljon vielä iltateenkin aikaan. Kello oli yli kaksi ennen kuin painuimme unille.

Tänään sateisena päivänä on mielikin ollut aika sateinen. Upeat kevään tuoksut ja lintukonsertti on vähän lohduttanut, mutta se ikävä, se on täällä edelleen. Ja ehkäpä se voimistui kun tulimme kotiin. Taas aistin niin voimakkaasti sen, että Ykki puuttuu. Jotenkin tunsin missä se torstaina liikkui ja mun oli pakko haistella olohuoneen mattoa missä se paljon köllötti. Siinä nökötti pehmolehmäkin, jota se vielä torstaiaamuna kanteli.

Suru ja kaipaus on kyllä todella kuluttavia tunnetiloja. Väsymys on valtava. Se ei välttämättä tarkoita, että nukkuisi, mutta on sellainen möllöolo. Ei osaa tehdä mitään, ei saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Tästä kuitenkin alkaa uusi viikko ja arjesta pitäisi saada kiinni taas. Ehkäpä se tyhjyys hiljalleen pienenee ja täyttyy elämällä, kaipaus muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi. Muistoja tulvii toki jo nyt mieleen ja ne saa välillä nauramaankin.