torstai 17. marraskuuta 2011

Isä on poissa

Sunnuntaina vietettiin Isäinpäivää; monessa kodissa syötiin Isäinpäiväateria ja muistettiin isää lahjoin. Tietämättäni vietin tuota päivää isättömänä, sillä tänään sain soiton, jossa kerrottiin hänen nukkuneen lauantaina pois. Tosin Isäinpäivä ei ole merkinnyt minulle 25 vuoteen oikein mitään, joten päivä on ollut minulle päivä muiden joukossa. Nyt on sitten viimeinenkin side isään katkennut, jos juuri minkäänlaista sidettä olikaan enää vuosiin. Uutisen kuultuani ei tullut kyyneleitä, ei suruakaan. Ehkä vaimonsa odotti tunnepitoisempaa reaktiota, mutta ei, sellaista ei tullut. Kysyin asiallisesti mihin isäni kuoli ja ilmeisesti syy ei ole selvillä. Ei kuulemma suostunut lääkäriin eikä antanut soittaa ambulanssiakaan. Hautajaiset ovat 3.12. eli lauantaina heti parin päivän päästä korvaleikkauksestani. Omasta voinnistani en pysty etukäteen yhtään sanomaan, olenko hautajaiskunnossa, ja olo on kuin kyseessä olisi vieraan ihmisen muistotilaisuus. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen pitäisi mennä, jos vaan mahdollista vanhempansa hautajaisiin, mutta nyt itse olen valmis toimimaan toisin.  Tunnen vähän syyllisyyttä ja mietin olenko jotenkin paatunut, tunteeton vai mistä on kysymys.


Mummuni kuoltua kahdeksan vuotta sitten isäni ei tullut hautajaisiin ja olin asiasta närkästynyt. Hän kuitenkin sai äidiltään mitä osasi vain haluta, sai palkkaa pihatöistä jne, ja silti ei tullut. Huhujen mukaan hän ei samaan kirkkoon tule missä äitini sukunimellä varustettuja ihmisiä saattaa olla.  Loppujenlopulta olin siitä sakista ainoa, joka oli paikalla.


Tapasin isäni mummun perunkirjoituksen jälkimainingeissa hänen yritettyä riitauttaa mummun jättämää testamenttia. Isäni olen tavannut viimeksi talvella 2004.


Vanhempani on eronneet, mutta äiti ei ole ikinä estänyt pitämästä yhteyttä isään. Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että äiti saa huolehtia kakaroistaan. Jotkut sanovat ettei isäni koskaan toipunut näkövammaisuudestani, tai oppinut hyväksymään, että hänellä on vammainen tytär. Mene ja tiedä, mutta yhteydenpito oli tasoa ”mikäs on tissiliivien koko”. Näin hän kysyi joskus murrosikäni alkuvaiheessa kun vastasin mummulla puhelimeen isäni soittaessa äidilleen. Minulla ei ole käsitystä millainen on tytär-isä –suhde, tai miltä tuntuu kun taloudessa on isä, joka huolehtii lähimmäisistään. Muistan aina kun olin näkövammaisen ystäväni luona Itä-Suomessa jahänen isänsä auttoi minua ottamaan lautaselleni ruokaa tms. Se tuntui aivan käsittämättömältä, uskomattomalta, vieraalta ja niin hienolta.


Olin 8-vuotias isäni lähtiessä toisen naisen matkaan. Muistot aikaisemmilta ajoilta on vähäiset. Isäni teki paljon työtä ja oli työssään ymmärtääkseni ahkera ja hyvä. Kotona hän oli hiljainen selvänä ollessaan. Juovuksissa kovaääninen ja väkivaltainen. En ole koskaan ollut katkera vanhempieni erosta, se oli ainoa oikea ratkaisu. Äiti löysi miesystävän, joka ei kättä lyöntiin nosta, joten ei tarvinnut pelätä äidin ja itsensä puolesta. Minua varmasti auttoi paljon myös, että olin viikot Jyväskylässä koulussa enkä aina ollut näkemässä ja kokemassa kaikkea sitä pahaa. Veljelle ero otti paljon kovemmalle ja hänen ongelmansa alkoivat pikkurötöksillä, koulukotiin joutumisella jne. Hänen käytöksensä takia väkivallasta ei päästy kokonaan eroon. Ja siksi vastustan väkivaltaisuutta ja sitä että aina annetaan uusia mahdollisuuksia lyöjälle. Uusi mahdollisuus päättyy valitettavan usein vielä edelliskertaa pahempaan väkivaltaisuuteen. Jos joskus saan lapsen/lapsia en halua jälkikasvun joutuvan näkemään mitään sellaista mitä itse näin ja koin niin isäni kuin veljenikin taholta. No ei sitä varmasti kukaan ehdoin tahdoin haluakkaan omille lapsilleen. Eläessäni nyt väkivallattomassa ja lapsettomassa parisuhteessa on tietysti helppo olla ehdottomasti sitä mieltä, että väkivallan kohdatessaan ei sitä toista tilaisuutta anna. Tiedän myös ettei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Kun toista rakastaa haluaa uskoa parempaan ja antaa anteeksi, antaa sen uuden tilaisuuden.


Minulla ei siis ole tunteita isääni kohtaan. En ole hänelle katkera, en enää edes vihainen. Joskus yritimme veljeni kanssa varhaisaikuisuuden kynnyksellä tavata, mutta tapaaminen meni äidin haukkumiseen, joten minusta ei ollut enää korjaamaan välejämme. Joulukortin olen lähettänyt jouluisin. Halusin kortilla viestittää, että olen olemassa ja että halutessaan voi ottaa yhteyttä. Ei ottanut. Ehkä ei osannut, ei kehdannut… En tiedä. Näin tässä kuitenkin kävi ettemme koskaan löytäneet toisiamme minun aikuistuttuanikaan. Mahdollisuuksia yritin antaa, mutta… Ja nyt hän on poissa – minun biologinen isäni miltein vieras ihminen.


Sanotaan ettei kuolleista saa puhua pahaa. Nämä muistot ei vaan kovin positiivisia ole. Toki niitä hyviäkin hetkiä lapsuudessani ennen vanhempieni eroa on ollut. Olin aina ja aina äitin tyttö. Ukkonen oli sellainen mikä sai itkemään isän syliin ja turvaan. Muistan myös kutitusleikit; isä kutitti meitä ja me kiljuttiin riemusta :D Joten ei kaikki muistot ihan sittiäkään onneksi ole. Nyt on vaan annettava niille hyville muistoille paikkansa ja isälle rauha lepoon. Ei enää elämän tuskat häntä paina ja ehkä on saanut rauhan siellä missä nyt on pilven reunalla taivahan 


4 kommenttia:

  1. Isälle rauha ja sinulle jaksamista (vaikka juuri nyt ei tunnukaan ehkä "miltään"). Onneksi sinulla on mitä ilmeisemmin kuitenkin hyvä perhe vaikkei biologinen isäsi siihen niin kuulunutkaan.

    VastaaPoista
  2. Vieras on vieras kuolleessaankin. Muistot ovat muistoja ja ne saavat olla, ei niitä tarvitse kaunistella. Jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Iive!
    Kyllä minulla on ollut hyvä perhe ja erityisen lämpimät välit äidin kanssa. Vaikka vaikeaakin on ollut, olemme selviytyneet mielestäni hyvin.
    Ja tosiaankin, isälle rauha. Ei kannata olla katkera tai vihainen. Varmasti hänkin on käynyt oman sisäisen taistonsa elämänsä aikana ja ehkei juuri siksi ole pystynytkään yrittää korjaamaan välejämme.

    VastaaPoista
  4. Sorvatar
    Kiitos sinullekin.
    Totta on muistot eivät muuksi muutu kaunistelemalla, joten olkoon tosiasiat tosiasioita. Enkä häpeä niitä. Kaikesta huolimatta elämässäni on ollut paljon hyvää, vaikka isäni ei sitä hyvää paljoakaan ole tarjonnut, joten olen pärjännyt ja jatkossakin pärjäilen :D

    VastaaPoista