Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?