Vammaisurheilun arvostus

Vuoden 2012 parhaat urheilijat eri katekorioissaan on valittu, ja kohu vuoden urheilija-valinnasta käy kuumana. Juuri itsekin luin Yle:n sivuilta Leo-pekka Tähden (ratakelaaja) saaneen toimittajien äänestyksessä selvästi eniten ykkössijoja (147) Vuoden urheilijan Tuula Petäjä-Sireenin saadessa 98 ja toiseksi sijoittunut Ruuskanen 47. Kokonaisäänimäärissä Lepe jäi kolmanneksi, joka kertonee siitä, että monen urheilutoimittajan listalle Tähti ei mahtunut laisinkaan. Kertonee jotain vammaisurheilun arvostuksesta Suomessa. Oli kuitenkin mahtavaa kansan äänestys Vuoden sykähdyttävimmästä urheiluhetkestä, jonka Tähti voitti. Ja mitä Facebookia selailin kaikki, jotka asiaa kommentoi olivat vähintäänkin pöyristyneitä.

Minusta ylipäätään on vaikeaa arvioida mikä laji tai urheilija ansaitsee eniten arvostusta. Jokainen kokee sen omalla tavallaan. Varmasti Tuulankin suoritus on maininnan arvoinen. Voiko eri lajeja ja urheilijoita eri lajeista laittaa ylipäätään paremmuusjärjestykseen??? Oli kyseessä sitten suuri ja tunnettu tai jokin markinaalilaji, urheilija antaa kaikkensa menestyäkseen lajissaan.  Näin on myös vammaisurheilun puolella. Vammaisurheilun arvostus on noussut paljon viime vuosien aikana. Se on saanut myös ihan eri tavalla julkisuutta kuin vaikkapa Sydneyn paralympialaisten aikaan. Silloin tuli kolme koostetta kisoista, kaksi kisojen aikana ja se kolmas melkein kaksi kuukautta myöhemmin. Nyt Lontoon paralympialaisten aikaan koostelähetyksiä tuli pari päivässä ja taisipa joukossa ola joitain suoriakin pätkiä. Eli on otettu isoja askelija, mutta vielä ei niin isoja askelia, että vammaisurheilija olisi valittu vuoden urheilijaksi.

Olen itsekin törmännyt ajatteluun, että eihän vammaisurheilu ole mitään urheilua. Että enemmän se on sosiaalinen tapahtuma. Ehkä niin on ollut joskus aikojen alussa, mutta koko ajan vammaisurheilukin menee ammatillisempaan suuntaan. Kilpailu kovenee huipulla, vaikka urheilijoita ei ole samoja määriä kuin ns. terveiden puolella. Jotkut sanovat, että juuri siksi menestystä tulee helpommin. Ehkä niinkin. Toisaalta vammaisurheilija joutuu huomioimaan harjoittelussaan vammansa tuomat rajoitteet, on oltava tukiverkostoa näkövammaisilla esim. oppaita tms. On asioita mitä on pakko soveltaa jne. Ei ole siis aivan yksinkertaista vaan mennä ja urheilla. Eihän se tietenkään ole terveilläkään ihan niin, mutta he eivät ainakaan tarvitse jatkuvasti juoksulenkille opasta tai avustajaa treenin onnistumiseksi. Moni vammaisurheilija on kokenut elämässään tragetian ja vammautuneet. Mikä sen hienompaa kuin löytää vammastaan huolimatta itselleen urheilulajin ja vielä menestyä siinä.

Toivon todella, että vammaisurheilun arvostus nousee tulevaisuudessa ja että Suomen urheilutoimittajat "uskaltavat" arvostaa myös vammaisurheilijaa todellisena urheilijana, sillä huipulla olevat vammaisurheilijat ovat taatusti urheilijoita ja huippusellaisia.