Satuttavat ennakkoasenteet

Maanantaiaamuna oli kilpparikokeiden ja tiistaina lääkärin tapaamisen aika. Puoli vuotta on hujahtanut lääkeannostuksen nostosta. Nyt t4v oli noussut 17.3, mutta tsh laskenut viiterajan alapuolelle 0.13. Olo minulla on hyvä. Väsymystä eikä silmäoireita ole. Jalkojen kuumotusta ja levottomuutta on jonkin verran, mutta sitä on ollut silloinkin kun kilpirauhanen on ollut enemmän vajaalla. Päiväsaikaan palelen kotosalla edelleenkin, tosin en töitä tehdessäni. Aamuyöstä minulla on usein kuuma, joskus jopa hiki. En kuitenkaan huomaa eroa aiempaan. Eli, lääkitys pysyy edelleen 1.5 aikuisten tabletissa.

Vaikka olo on hyvä, paino ei ota kääntyäkseen laskuun lisääntyneestä liikunnasta huolimatta. Se on alkanut surettamaan aika tavalla. Tiedän ettei siihen ole poppaskonsteja enkä mitään kituutusdiettejä arvosta enkä kannata. Herättelin keskustelua lääkärin kanssa asiasta mutta oikeastaan sain vain pahan mielen itselleni. Hän selvästi elää käsityksessä, että näkövammainen, itse asiassa täysin sokea ei voi liikkua, koska vamma rajoittaa. Hän ei usko minun kuluttavani vuorokaudessa paljoakaan. Onneksi kuulemma minulla on työ, niin kulutusta tulee edes vähän. Koetin kertoa esim. meidän lumikenkäilleen edellisviikolla useampia tunteja kerrallaan. Vaivaannus ja aiheen vaihto. Arveli väsymyksen vieneen sen vähäisenkin liikkumiseni. No totta on, että sairastuessani, tai oireiden iskettyä päälle, liikkuminen jäi todella vähiin. Siitä pahimmasta aivosumusta on jo kuitenkin aikaa. Siitäkin on aikaa se puoli vuotta kun kurjan oloni takia marssin verikokeisiin.

Kun pääsimme tuon kuluttamiskeskustelun yli, hän kyllä pohti asiaa aineenvaihduntani hitauden kautta. Että minulla on ollut tod.näk. aina hidas aineenvaihdunta, tullut jo perintönä. Kyseli jopa paljonko painoin 20-vuotiaana. No en muista, muistan vain olleeni pyöreä jo kouluiässäni. Gluteeinitonta ruokavaliota lääkäri sentäs piti hyvänä asiana, on matalakalorisempi. Koetin selittää ettei leivän mussutus ole ollut minun ongelmani koskaan.

Ehkä vielä jotenkin nuo keskustelut nielen, mutta en lässyttävää puhetapaa. Kun palasin käytävään, jossa avustajani minua odotti lääkärin hyvästeltyä minut, avustajani ihmetteli "miksi hän puhui kuin lapselle". Niinpä!!! Siksi kai kun olen vammainen. Ai joo: vastaanoton alussa lääkäri kyseli minulta ovatko minun muut aistit vahvistuneet kun näkö puuttuu. Sain luennon siitä miten aivoissa tapahtuu muutoksia ja muut aistit vahvistuvat. Tosin hajuaistista ei koskaan tule niin hyvää kuin koiralla. Koiralla kun on paljon enemmän hajusoluja nenässään. Ehkä tarkoitus oli saada minut rentoutumaan verenpaineen mittausta varten.

Jotenkin on vaan ikävää, että vammani takia minua aliarvioidaan. Se tuntuu yksinkertaisesti pahalta. Miksi aina on jaksettava todistella pystyvänsä milloin mihinkin. Miksi nykyaikana ei jo ennnakkoluulot voisi väistyä. Työtä on vain jaksettava jatkaa. Ei ole turhaa käydä puhumassa erilaisissa paikoissa vammaisen ihmisen elämästä, siitä miten pystymme elämään täysipainoista elämää vammastamme huolimatta. Tottakai rajotteitakin on, mutta niin niitä on vammattomillakin kellä mistäkin syystä.

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen etteivät arvoni ole päinprinkkalaa, ja että oloni on hyvä painon putoamattomuutta lukuun ottamatta. Elämässäni on paljon iloisia ja hyviä asioita, joten ehkä pääsen taas tästäkin ennakkoluuloisesta lääkärin aiheuttamasta mielialasta eroon.