Työviikon kuulumisia

Ennen kuin pureudun otsikon mukaiseen tekstiin mainittakoon, että tänne blogiini on lisätty valokuvia juhannuksesta, Suokista ja Porvoon risteilyltä. Juhannuskuvat löytyvät "menkkavitutus"-tekstistä, Suokin kuvat puolestaan Hellepäivien puuhastelua ja tuo Porvoon reissun kuva Morkkiksen riivaama-tekstistä.
Ihanaa, tämän viikon työt on minun osaltani tehty. Avokilla huomenna kahdeksan asiakasta meikäläisen shoppaillessa Itiksessä. Ostoslistalle on kertynyt kaikkea mahdollista kesämekosta Maca-jauhoon, sandaaleista paistinpannuun :D


Tää työviikko on ollut henkisesti aika raskas. Nyt ei olla hirveästä kuumuudesta onneks kärsitty, mutta on aika stressaavaa hieroa huoneessa, jossa kaksi hierojaa, sermi erottaa paikat toisistaan. Asiakkaiden intimiteettisuoja kärsii ja ite on aika lujilla kuunnellessa ja skarpatessa milloin se oma asiakas puhuu. Lomalaisissa on monen ikäisiä ja monen kuntoisia. Joidenkin sairausten määrä suorastaan hirvittää. Minulle on aina opetettu, että sydänvikaisen ihmisen jalkoja ei pitäisi hieroa oikeastaan laisinkaan. Nyt oli parikin vanhaa rouvaa joilla sydämen vajaatoimintaa, laajentunutta sydäntä, sepelvaltimotautia, heikkoa sydäntä, astmaa, keuhkoahtaumaa, aivoinfraktia... Esim. sydämen vajaatoiminta kerryttää nestettä ja aiheuttaa turvotusta. Asiakas haluaa hierottavan jalkoja, koska ovat niin turvonneet. Ja he ovat myrtyneitä tai suorastaan vihaisia kun sanot ettei jalkoja pitäisi hieroa. Moni toteaa, että kyllä häntä kotipuolessa hierotaan säännöllisesti. Tällä viikolla olenkin monesti pohtinut olenko jokin arkajalka vai mikä. Olenko ihan väärin ymmärtänyt oppini? Olo on ollut aika turhautunut ja stressaantunutkin. Noh, hieronta on ollut käytännössä sivelyä/silittelyä. Ja monelle vanhukselle se riittääkin. Kosketuksella on valtava merkitys ja miten se voikin tuottaa saajalleen iloa, vaikka itsestä tuntuukin ihan toiselta. Sairaiden vanhusten lisäksi lomalaisissa oli monivammaisia nuorempia ihmisiä. Eräälläkin kuurosokeus, cp-vamma ja autismi. Yhteistä kieltä ei ollut. Hän kuulemma rakastaa hierontaa. Ensinmäisellä kerralla olikin rauhallinen, mutta eilen liikku koko ajan, äänteli ja nousi koholleen. Oli pakko hakea hänen avustajansa paikalle. Selvisikin asiakkaalla olleen muutoinkin hermostunut päivä.

Viime kesältä muistan tapauksen, joka hirvittää vieläkin. Sain asiakkaakseni kehitysvammaisen, jolla ilmeisesti paha epilepsia. Noh, ekalla kerralla hänen avustajansa ei maininnut koko epilepsiasta sanaakaan. Toisella käyntikerralla hän aloittaa keskustelun ”tässä tämä peräruiske, jos tulee kohtaus. Osaathan laittaa sen”? Sain sanotuksi että en ja että soitan kyllä apua, jos kohtaus tulee. Nainen totesi vain jättävänsä ruiskeen pöydänkulmalle ja häipyi. Voitte kuvitella kenties miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa et käytännössä tunne monivammaista yhtään, et tiedä pätkän veraa miten hän mihinkin reakoi jne. No vielä on kolme viikkoa lomalaishierontoja jäljellä tälle kesää. Onneksi elokuun eka viikko on kuitenkin lomaa.

Ja vielä natisen sen verran, että hierontapöytä jolla hieron on vanha ja leveämpi kuin nykyiset. Olen lyhyt ja joudun aika paljon kurottelemaan yltääkseni yliotteella hoitamaan asiakasta. Ja parina viime yönä selkälihakset ovat ilmoitelleet jumista ja tänään sitten vasen puoli heti aamusta kramppasikin. Nyt illalla avokkini yritti saada selkääni rentoutumaan, mutta juilii edelleen. Ehkä kuitenkin aavistuksen helpotti. Ja voi taivas millaista aikojen säätämistä. Aikoja vaihdeltiin miltein joka päivä, ja välillä ei ollut aavistustakaan kuka on tulossa. Tuota säätöä ei onneksi yleensä paljoakaan ole.

Kotiuduttua työpäivä jatkui omilla asiakkailla, joten päivistä on muodostunut aika pitkiä. Olen todella iloinen huomisesta vapaapäivästä ja irrottautumisesta työkuvioista. Avokin puolesta vähän harmittaa, toisaalta nyt ei tarvitse työskennellä stressin alaisena eikä pelätä mitä aiheuttaa tai mitä tapahtuu.

Tämän viikon ehdoton kohokohta oli eilinen ratsastus. Lähdimme avokin ja parin ystävämme kanssa issikkavaellukselle. Oli ihanan rentouttavaa, suorastaan terapeuttista olla hepan selässä ja antaa hevon kuljettaa eteenpäin. Tällä kertaa alamäetkään ei tuntuneet musta kauhealta, uskalsin käyttää jalkoja ja keskikroppaa edelliskertaa paremmin ja ennen kaikkea pystyin rentoutumaan ja nauttimaan. Oli ihanaa ja tahtoisin jo uudestaan. Toivottavasti päästään taas mahdollisimman pian. Olenko siis hurahtamassa ratsastukseen?

Tällä viikolla on yritetty karistaa viime viikonlopun siidereitä kropasta. Maanantaina paino oli tasan 71 kg ja tänään 70.5 kg. Suunta on oikea, mutta toivottoman hidasta se vaan on. Tämän viikon liikunnat on jääneet liian vähälle umpiväsymyksen takia, mutta jospa viikonloppuna kahvakuula heiluisi ja lenkkitossu viuhuis eteenpäin :D Melatoniinista on ollut univaikeuksiin valtavasti apua, joten siltä osin elämä on helpottunut. IHANAA! Että tänne kuuluu työtä, työtä, vähän stressiä... endorfiininen fiilikset ratsastuksesta valopilkkuna, ja huomenna shoppailemaan!