keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Taasko se hellemasis iskee?? ja kaikkea muuta höpinää

Mä tahtoisin tietää mikä mua oikein riivaa! Mä, jolla on yleensä positiivinen asenne eikä taipumusta masistella helleaallon lähetessä koen ties mitä tunteita. Joo, kyllä mua on joskus aikasempinakin kesinä ahistanut/surettanut sokeuteni asettamat rajat kesätekemiselle, tai lähinnä sille, että tarvitsee jonkun näkevämmän mukaansa. Se on kuitenkin mennyt nopeasti ohi. Onko sitten ollut enemmän ihmisiä ympärillä, enemmän puuhaa jne. mitä nyt. Ainakin vuosikausia harrastamani näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on jäänyt elämästäni toistaseksi, joka tietystikin jättää tyhjiä viikonloppuja ja arki-iltoja. Tänään olen todella jäänyt miettimään onko minusta tullut yksinäinen ja onneton? Ei, en voi sanoa olevani onneton. Elämässäni on paljon hyviä asioita tälläkin hetkellä: meillä on töitä, meillä on hyvät treenimahdollisuudet, meillä on hyvä parisuhde jne. Meillä on lomaviikoille luvassa mukavaa puuhaa. Ensin mökkeilyä ja sitten Azoreiden matka. Silti masistelen ajatuksella muilla olevan kivaa kesäpuuhaa ja minulla vaan ei... Ihan älytön ja lapsellinenkin ajatus. Nyt tulevalle viikonlopulle on luvattu hellettä ja mulla ei mitään tiedossa ja se ahdistaa. Avokki viihtyy kotona ja nauttii kotona olemisesta ja tyytyy kuntosaleiluun tms. Mä olen se levoton sielu ja kai siltä osin myös aika vaativa. Pitäisi oppia ymmärtämään ettei kaikki ole niin sosiaalisia, eikä kaikki halua touhua niin paljoa.

Tätä fiilistä olen pohtinut paljon. Tää iskee yleensä hellejakson aikana ja vielä menkkojen lähestyessä. Niihin pitäisi olla viikon päivät vielä aikaa, mutta fiilis on yhtä surkee kuin kuukausi sitten ennen menkkoja ja niiden aikana. En siis oikein saa kiinni onko tämä helleahistusta/yksinäisyyttä vai onko hormonitoiminnalla osuutensa asiaan. Noh, joka tapauksessa erittäin inhottavaa, tympeää. Avokillekin sanoin etten todellakaan haluaisi olla tällanen kakkavalittaja mitä tänäiltanakin olen ollut. Avokkini mietti, että mun pitäisi ylipäätään saada jotenkin täytetyksi maalipallon jättämä aukko ja saada ihmisiä enemmän ympärille. Hän mietti jopa jotain ns. ystäväpalvelua, josta mun karvat nousi pystyyn. Joskus lapsena mulle Punasen ristin kautta hommattiin kavereita. En oikein muista miten homma meni. Muutama tyttö kävi pari kertaa viikossa. Joskus käytiin kävelemässä, uimassa tai leikittiin kotinurkissa tms. Yhdestäkään ei kuitenkaan jäänyt oikeaa kaveria mun taas palattua syksyllä koulutielle. Taisin kerran olla jossain tapahtumassa heidän kanssaan ennen joulua.... Joka tapauksessa suhtaudun tuollaisiin vähän... Olen tavannut jonkin verran vapaaehtosia työntekijöitä, jotka puhuvat tyyliin ”mä tässä nyt vähän viihdytän näitä sokeita”, tai ”Olen nyt seurana kun muuten tää olis yksinäinen” jne... Se tuntuu jotenkin teennäiseltä, vaikka varmasti heillä hyvä tarkoitus onkin. Pohdin myös voiko jostain ns. ystäväpalvelusta löytää oikeita ystäviä vai ovatko ne näitä karvat pystyyn nosttattavia? Ehkä ei pitäisi olla näin skeptinen. Ja on ihan väärin, että kaadan tämän paskan teidän luettavaksenne. Ehkä kirjoittaminen kuitenkin vähän helpottaa.

Työviikko ei ole ollut henkisesti niin raskas kuin edellinen. Nyt hierottavat ovat olleet hyvin iäkkäitä, mutta rautaisia kunnoltaan vai mitä sanotte 89v, jolla ainoastaan allergialääkitys verenpainelääkkeen lisäksi ja joka matkustelee, hoitaa omaa pihaansa jne. Tai 85v, joka käy meressä monta kertaa viikossa uimassa. Harrastaa vesijumppaa, vesijuoksua, käy kävelemässä ja käy vielä jossain voimistelussa. Ja siihen päälle paikkakuntansa näkövammaiskerhot jne. Näistä saa kyllä oikeesti aivan huipusti positiivista energiaa. Se vaan tahtoo tässä masistelussa unohtua... Ja miten tyytyväisiä he ovatkaan lomaohjelmaansa ja se heidän positiivisuutensa on ihanaa seurattavaa. Huomenna tämä 89v tulee omakustanteisesti kokohierontaan ja pääsen hoitamaan myös yhden opaskoiran, joten olemme tehneet työmme hyvin, koska poikii lisätöitä. Se lämmittää mieltä suuresti, joten taas muistettava ettei tämä elämä niin kurjaa ole.

Avokki teki kahvakuulatreenin mun masistellessa ja nukkuessa illalla. Treenin jälkeen käveli R-kioskille ostamaan jäätelöt. Me ei olla koko kesänä juurikaan jäätelöä syöty. Joskus touko-kesäkuun vaihteessa avokki osti 6tuutin paketin, mutta sen jälkeen jäätelöt ovat jääneet kauppaan. Viime kesänä herkuttelimme jätskillä paljon enemmän. Istuimme t,akapihalla teetä juoden ja jädeä syöden mun pohtiessa fiilikseni syitä. En oikeastaan menisi sanomaan jätskin olleen mitenkään erityisen herkullista. Ehkä sokereiden radigaali vähennys, lisäaineettomuuteen pyrkimys, aitojen raaka-aineiden suosiminen on aiheuttanut daim-tuutin ihanuuden vähentymisen. Tosin tämä tuutti oli päärynän makuinen. Avokkinihan ei näe lukea tuutissa olevaa tekstiä, joten jädet tuli arpapelillä :D En ole aikaisemmin syönyt Daim-tuutin tyyppistä päärynätuuttia... Avokkini nimittää tuutteja muuten käsijäätelöiksi. Minusta nimitys on jotenkin hellyyttävä :) No joka tapauksessa nyt tuli jädesortuminen.

Paino oli muuten maanantaina 70.4 kg. Uskon sunnuntain ja lauantain treenaamisella olevan osuutensa asiaan. Nyt illalla suihkun jälkeen painoin 70 kg, joten huomenna voidaan odottaa alle 70 kilon lukemia. Olen laittanut tavoitteekseni heinäkuun loppuun mennessä 68 kg, joka ei varmasti toteudu. Olisi ehkä voinut toteutua ilman sitä siiderikaloripommitusta, joka vieläkin harmittaa! Mutta, ei auta rypistelyt nyt. Odotan oikeastaan jo lomien jälkeistä elämää jolloin taas arki asettuu uomiinsa ja toivottavasti myös uintitreeni palaa viikko-ohjelmaan. Vaikka masistelusta huolimatta rakastan kesää, toisaalta odotan niitä ihania lämpimähköjä syyspäiviä milloin lähteä koiran kanssa pitkille lenkeille. Nyt näillä keleillä ei mustan vanhan koiran kanssa toivettakaan painaltaa kovin pitkästi kerrallaan. Sunnuntain kahden tunnin urakka taisi poitsua uuvuttaa, sillä maanantaina oli jätkä vielä vaisuhko. Ja niin paljon kyllä arvostan ja rakastan tuota karvakuonoa etten todellakaan aio läkähdyttää sitä tuonne helteeseen vain omieni liikuntatarpeideni vuoksi. Haluaisinkin päästä rantaan jossa tuo Karvakuono voisi uida ja temmeltää vedessä. Se niin rakastaa sitä!

Oho, kello taas tikittää hurjaa vauhtia ja pehkuun pitäisi kömpiä kirjan pariin ja nukkumasaa treffaan. Mulla on kirja, joka kertoo 1800-luvun intiaanitaisteluista ja kyllä valkoiset ovat olleet oikeasti todella karmeita ja julmia. Ja ovat kyllä saaneet ansionsa mukaan!!!! Kirja perustuu tuon ajan intiaanipääliköiden kirjoituksiin, muistiinpanoihin, haastatteluihin tms. Nyt kirja ei vaan etene kun aina nukahdan nopeasti melatoniinin avulla ensin käkittyäni tässä koneella puoleen yöhön :D Mutta nyt tämä tyttö lopettaa tämän kirjoittamisen ja oikeesti alkaa siirtymään yöpuulle!

3 kommenttia:

  1. Halusin jättää kommentin vaikka jotenkin sanattomaksi tämä veti... en voi vaan kuvitella mitä kaikkea ekstraa näkövammaisuus aiheuttaakaan... uskon kuitenkin, että aikaa vieneen harrastuksen lopettaminen on oikeasti aika isokin juttu. Mitä sitä sitten tekisikään sen tilalla?

    Ja stressin alla sekä hirmuisessa lämmössä työskentely vetää kenen vain fiilikset salakavalasti matalalle. Onneksi se sitten jossain vaiheessa hellittää ja pääset lomalle :)

    VastaaPoista
  2. Voi Iive, kiitos kommentistas, se lämmitti mieltä.
    Mulle on tuollaiset masistelut aika vieraita tunnetiloja ja onneksi ne menee aika nopeasti ohi. Ja ehkä tuo työstressi ja kuumassa työskentely tekee olon väsyneeksi ja väsyneenä kaikki on paljon surkeampaa :( Mulle on myös aika outoa se että narisen täällä olostani, mutta fiiliksen uloskirjoittaminen helpotti.

    VastaaPoista
  3. No, ei se elämä ole aina ruusuilla tanssimista ja mielestäni tää bloggaaminen on myös hyvä keino käsitellä tiettyjä asioita, hyviä tai huonoja :)
    Niin kuin huomasitkin, että kirjoittaminen helpotti!

    VastaaPoista