Kello lähestyy iltakahdeksaa ja mittarissa vieläkin yli 26 astetta lämmintä. Tulin istumaan tänne takapihan keinuun kesäillasta nauttimaan. Avokki treenaa tunnollisesti. Itse laiskottelen menkkakipuisena edelleen. Eikä fiiliskään ole ollut paras mahdollinen, mutta huomenna on mukavaa ohjelmaa luvassa; shoppailua ystävän kanssa ja illalla ystäväpariskunnan kanssa treffaamista. Lauantaille suunnittelimme avokin kanssa piknikkiä. Kyllä mielikin tästä piristyy. Ja tämän aamun ilouutisiin kuului ehdottomasti vaakalukemat!!! Mullahan on puhuva vaaka, ja jotta lukemat ei jäisi epäselviksi, vaaka toistaa lukeman kolmeen kertaan ja aika kovaa. Joskus olen miettinyt, että pitääkö noiden aparaattien suunnittelijat puhetukea tarvitsevia samalla ääliöinä.. Pitää puhua hitaasti, selkeästi, kovaa. No muistaa täytyy tietysti, että meissä tarvitsijoissa on toki monenlaisia ihmisiäkin. Voitte vaan kuvitella miltä tuntuu kuunnella vaakan kauhulukemat kolmesti ja kovaa toistettuna :D Tänäaamuna kuitenkin ilo oli suuri vaa’an sanoessa ”Painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa”. Laskua tapahtunut helteestä ja menkoista huolimatta, jeeeeee!!!! Joskos jumitus olis nyt vähäksi aikaa hellittänyt ja paino jatkaisi laskuaan. Koska tämä on mulla ollut varsin hidasta, heinäkuun vikana päivänä toivon todella olevani päässyt alle 68 kiloon, mieluiten alle 67.5 kiloon. Tiedän olevan turhaa tavoitElla esim. alle 65 kiloa. Azoreille olisikin hienoa lähteä sitten alle 67 kiloisena :) Kadehdinkin teitä joilla paino tippuu viikossa tuon mitä minulla kuukaudessa tai jopa kahdessa. Vakavasti ottaen, on hyvä muistaa meidän kaikkien olevan erilaisia ja reakoivan eri tavalla eri systeemeihin jne, joten eipä taida olla aiheellista kadehtia.
Nyt kun olen lueskellut muutaman viikon ihmisten laihdutusblogeja olen huomannut itsestäni että en kirjoita ulkonäköseikoista koskien laihduttamista. En pohdi miten rumannäköinen olen omine läskeineni tai miltä näytän treenatessani läskeissäni. En tiedä onko se hyvä vai huono asia kun en asiaa paljoakaan ajattele. Uskon siihen vaikuttavan tämän näkövammaisuuteni. En todellakaan tarkoita ettenkö haluaisi näyttää kropassani hyvältä jne, tai etteikö minulle olisi väliä miltä näytän. Kyllä välitän, mutta en ehkä välitä niinkään siitä miltä muiden silmissä näytän, tai kehtaanko tehdä jotain kun olen ylipainoinen sen takia kun se näyttää karmealta. . Äh, en tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan? Ajattelen enemmän sitä fiilistä mikä tulee ollessani kevyempi, samalla toki ulkonäköni paranee ja voin käyttää kenties erilaisia asustekokonaisuuksia tms.Laihtumisella on paljon hyviä terveysvaikutuksia, rasitus nivelissä vähenee, sydän ei joudu niin kovalle rasitukselle, kenties kolesteroli ja verenpaine laskee, kroppa notkistuu, liikkuvuus lisääntyy jne. Ne ulkonäkömuutokset tulevat siinä sivussa. Toki ilahduttaa, jos joku toteaa mun laihtuneen, tai näyttävän hyvältä. En kuitenkaan osaa ajatella/kirjoittaa rumista läskimakkaroistani tai niiden katoamisesta. Kyllä tavoittelen tuon vatsaröllykän katoamista ja persuksen pienenemistä/kiinteytymistä. En osaa niistä vain kirjoittaa. Minusta onkin mukavaa lukea blogeista myös ajatuksia liittyen ulkonäkömuutoksiin. Tuo minulle taas asiaan uutta näkökulmaa, katsontakantaa.
Ylipäätään minusta on ihanaa lukea näkevien kirjoituksia, vaikka teksteissä vilahteleekin paljon valokuvia joita en valitettavasti näe. Olen aina sanonut, että vammaisella henkilöllä pitäisi olla ystävä/kaveripiirissään vertaisiaan että täysin terveitä ihmisiä. Vertaistuki on tärkeää, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on saada niitä vammattomia kontakteja. Ne tuo laajuutta ja normaaliutta. Hirveä sana ja voikin miettiä mikä on normaalia... Noh joka tapauksessa olen käynyt peruskoulun näkövammaisten koulussa Jyväskylässä. Ennen kouluikää kavereita riitti kotipaikkakunnallani pihapiirissä. Kouluvuosien heti alkuaikoina kaverit kuitenkin katosivat. Kun tulin viikonloppuisin kotiin en enään mahtunutkaan porukkaan. Toki Jyväskylässä tuli uusia näkövammaisia kavereita, silti muutos tuntui pahalta. Nykyisinhän näkövammaiset pääsääntöisesti integroidaan tavallisiin kouluihin ja tuolla erityiskoulussa on paljon lapsia joilla on muitakin vammoja kuin näkövamma. Kotikuntani ei kuitenkaan ollut valmis kustantamaan minulle tavalliseen kouluun koulunkäyntiavustajaa. Pitivät parempana minun olla erityiskoulussa. Siirtoa yritettiin monta kertaa vuosien aikana, koska tiedettiin minun pärjäävän normaaliopetuksessa, mutta ei koskaan onnistunut. Koulun opetustasoon vaikutti oppilaiden monivammaisuus ja tänäkin päivänä kärsin siitä esim. kielien suhteen. En sano etteikö siellä olisi ollut paljon hyviäkin asioita.... Mutta piti kirjoittamani kontakteista näkeviin ihmisiin... Yläasteella ja ammattikoulussa kaveripiirini muodostui täysin näkövammaisista ystävistä. Ammattikoulussa oli joitain normaalisti näkeviä ihmisiä, jotka alkuun kaverustuivat hyvinkin innokkaasti, mutta kenties opastustarve, avustaminen vieraissa paikoissa tms. tuntui hankalalta/rasittavalta... En tiedä. He katosivat. Ammattikoulun jälkeen elämässäni on ollut joitakin näkeviä kavereita, mutta pääsääntöisesti kadonneet alkuinnostuksen mentyä ohi.Tällä hetkellä minulla on yksi hyvä näkevä ystävä, joka joskus auttelee mua esim. tässsä blogissa, lähtee shoppailemaan tms. Olemme tutustuneet koiratouhujen kautta. Välillä minua pelottaa kysyä apua johonkin, koska pelkään menettäväni hänet. En halua olla riippaystävä, joka on aina jotakin vailla. Vieraissa paikoissa kun ei vaan pysty liikkumaan täysin itsenäisesti. Onneksi ystäväni on pysynyt elämässä ja toivottavasti pysyy pitkään, ja opin luottamaan siihen ettei kaikki katoa ympäriltäni, vaikka joskus apua tarvitsenkin.
En koe olevani yksinäinen, mutta näkeviä ihmisiä joskus kaipaan enemmän elämääni. Siksipä nautinkin kun boin täällä blogimailmassa olla läsnä, tutustua ja vaihtaa ajatuksia. Toivottavasti myös virtuaalielämän ulkopuolisia uusia ihmiskontakteja
syntyy jotakin kautta. Ja kyllä edelleenkin myös näkövammaiset ystäväni ovat minulle tärkeitä!
Jahas, kylläpäs nyt aiheet hyppäsi laihdutuksesta, ulkonäköön, ystäviin... Välillä tekstiä katosi ja homma meni uusiksi, mutta jospa nyt nämä kesäillan keinuaatokset olis tässä. Aika mennä keittelemään iltateetä ja halimaan avokkia jolle oon tänäänkin kiukutellut ihan turhaan!
Blogi elämästä ilman näköä pääteemoina hyvinvointi, luonto ja käsityöt. Alle 40v naisen elämän makuinen blogi.
Hieno ja valottava postaus minun mielestäni. :-) En usko, että olet ystävällesi minkäänlainen riippakivi. Elämässä itse kukin tarvitsee tukea, tulee ylämäkiä ja alamäkiä, ja ystävät ovat niissä molemmissa mukana. Ja tsemppiä laihduttamiseen! Aloin miettiä, että onko omakuvasi erilainen kuin näkevillä ihmisillä yleensä? Kirjoititkin jo noista ulkonäköjutuista, mutta oletko koskaan halunnut nähdä itseäsi peilistä tai miettinyt miltä näytät?
VastaaPoistaOnnea Hepa painonpudotuksesta!
VastaaPoistaToivottavasti pääset matkaan kevyempänä:).minulle ainakin kesä on helpointa aikaa laihduttaa, koska on lämmin,niin ruokahalu vähän katoaa + että kaikki herkulliset kasviket ja muut on tosi hyviä :)
En usko, että tämä näkevä ystäväsi on mihinkään katoamassa, jos hän on sinun kanssasi ollut tähän asti,mihin hän yhtäkkiä säikähtäisi? ja tarvitsit apua näkövamman takia tai et, niin eikö meistä jokainen joskus tarvitse? Ajattele asiaa vaikka niin, että hän auttaa ja opastaa sinua tarvittaessa, hän saattaa tarvita sinulta apua jossain, missä hän ei ole hyvä ja sinä olet ;)
Eikö kuitenkin ole normaalia auttaa ystäviä ihan pyytettömästi, oli sitten kyse vammast tai ei?
Kupariperhonen: Olen nähnyt 10-vuotiaaksi toisella silmällä vähän; värit ja liikkumanäköä jonkin verran. En nähnyt kauaksi enkä tarkasti. Tunnistin ihmiset vaatteista en kasvonpiirteistä. Olen nähnyt itseni siis peilistä tuolloin. Toki olen siitä muuttunut ja voisi olla mielenkiintoista todella nähdä miltä näytän. Jotenkin sellasta en osaa kaivata, tiedän sen toistaseksi olevan mahdotonta. Minulla on kuitenkin jonkinlainen käsitys miltä ihmiset näyttää, millaiselta näyttävät pitkät, tummat hiukset, lihava ihminen, luihunlaiha, miltä värit näyttävät tms. Toki vuosien varrella nuo mielikuvat on haalistuneet, valitettavasti. Ja sokkojen kesken tunnustelemme toisiamme miltä näytämme. Jotkut pyytää saada aina kokeilla millaiset kasvot jne on. Itse en sitä tee, koska en välttämättä itsekään tykkää, että vieras ihminen koskettelee mun kasvoja. Ammattikouluajoilta muistan kun asuntolassa tutkimme kasvoja ja rintavarustusta toisiltamme. Mahto se olla näky ulkopuolisen mielestä, vaikka siihen ei totisesti liittynyt mitään sellaista.
VastaaPoistaJa kyllä ystävyys on parhaimmillaan silloin kun apua saa ja apua annetaan niin ylä- kuin alamäisssäkin ja homma toimii molempiin suuntiin.
Blueberry: Kiitos, kiitos! Pudotus on aivan mahtava asia, ja ei kesällä oikein ole nälkäkään. Ja onneksi kesäherkut ovat aika keveitä: grillikasvikset, mansikat tms.
Ja olet oikeassa tuossa auttamisasiassa. Varmasti on tilanteita milloin minäkin voin auttaa ystävääni, ja olen onnellinen siitä! Ystävyydessä auttamisen ja kaiken täytyy toimia molempiin suuntiin.
Minustakin oli oikein mielenkiintoista pohdintaa, sai minutkin pohtimaan ihan eri puolilta kaikenlaisia asioita. Työn kautta tietenkin on erilaiset jutut tuttuja, mutta silti se on aivan eri asia kohdata näitä työpersoonana kuin "siviilissä". Vaikea on kuvitella sinun maailmaasi, miltä se näyttääkään...
VastaaPoistaJa ystävästä. Uskonpa, että tosi-ystävyys ei katoa tällaisten asioiden takia yhtään mihinkään!