Luopumisen tuska

Elämä tuntuu muuten aikas mukavalta tällä hetkellä, mutta yksi varjo ja iso varjo onkin kehkeytynyt elämäämme. RAKAS Harmaakuono on selvästi viime viikkoina vanhentunut ja jollain tapaa hiipunut. En tiedä milloin on aika ison päätöksen, tiedän vain ettei se välttämättä ole kovin kaukana. Nyt seuraamme avokin kanssa herraa hyvin tiiviisti ja faktat läpi käyden. Asia on läsnä päivittäin ja siitä puhutaan paljon. Herralla on kuulo huonontunut selvästi ja nyt tuntuu näössäkin olevan ongelmaa. Portaiden yläpäässä herra miettii laskeutua vai ei, saattaa tehdä kierroksen ja sitten mennä toistaseksi ihan reippaasti portaat alas. Joku kuitenkin laskeutumisessa jänskättää kun tarvitsee rohkaisua ja kannustusta. Valitettavasti kuulo ja näkö eivät ole ainoat ongelmat. Rasvapatit voivat paksusti ja pelkäänkin niiden alkaneen haitata koiraa.

Tänään rapsutellessani Harmaakuonoa ja kuunnellessani sen hengitystä tunsin suurta surua ja tuskaa, mutta samalla tunsin rauhan sisälläni. Olen paljon pohtinut tiedänkö milloin on aika eron hetken ja minulle on vakuutettu, että kyllä sen tietää ja että silloin pystyn tekemään tarvittavat ratkaisut. Tämän syksyn aikana luottamus itseeni asiassa on kasvanut ja nyt luulen, että tiedän kun aika on. Onneksi en ole asian kanssa yksin, rakas avokki on tukenani ja minä hänen tukenaan. Se päivä tulee vääjäämättä, mutta silloin minun on muistettava miten upeasti Harmaakuono on minun hyväkseni työskennellyt, miten paljon sitä rakastan ja se on niin valtavasti etten saa enkä voi olla itsekäs. Kun huonoja päiviä on enenevässä määrin ja ilo katoaa minun/meidän on tehtävä se mikä on oikein päästää hymynaama kirmailemaan sinne missä on oikein paljon isoja keppejä joita saa kantaa, ja jossa on aina joku niitä viskomassa kun Harmaakuono niin haluaa, paikkaan missä ei rasvapatit paina, ei niveliä kolota vanhuuden vaivat.

Harmaakuono on elänyt pitkän elämän, joulukuussa täyttäisi 14 vuotta ja kyllähän se on kunnioitettava ikä labpikselle. Iloinen energinen vauhtihirmu on saanut nauttia eläkepäivistä yli kaksi vuotta. Toukokuussa 2013 loppui Harmaakuonon työura ja muistan vieläkin miten pahalta se tuntui kun riisuin koiralta viimeisen kerran työvermeet. Silloin luovuin Harmaakuonon kohdalla opaskoirastatuksesta. Lohtua toi kuitenkin tieto siitä ettei koiran tarvitse lähteä pois toiseen perheeseen tai sinne muille kirmausmaille vaan jäi luoksemme. Ja kyllä koira onkin nauttinut olostaan etenkin mökillä. Harmaakuono rakastaa luontoa, metsää, vettä. Vieläkin se kuljeskelee pihapiirissä nuuskien ja välillä keppejä kantaen. Toki huilausta on paljon enemmän kuin ennen eikä kesällä se enään lammessa uinut kuin kerran pari. Joskus kävi vähän kahlaamassa. Olen keskiviikkona lähdössä Tampereelle ja talon miehet matkaavat mökille. Tänään tosin surin, että voinko lähteä matkaan, mutta avokki patisti minua pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa ja lähtemään. Kuun lopulta peruimme kuitenkin tuparit mihin oltiin saatu kutsu. Enään ei halua jättää Harmaakuonoa hoitoon yön yli. Eihän koira saa liiaksi rajoittaa elämää, mutta tuntui siltä, että näin on toimittava. Onneksi tapaan myös tuparilaiset Tampereen reissullani.

Lapsuuden kodissani ei eläimiä ollut. En ole koskaan aiemmin ollut tilanteessa missä nyt. Jossain vaiheessa tämä pelotti minua hirmuisesti. Nyt pystyn suhtautumaan asiaan rauhallisemmin, ehkä olen hiljalleen valmistautunut siihen mitä tuleman pitää, ehkä olen niin valmistautunut kuin siihen voi olla. Ymmärrän se päivä ei ole helppo, se ei ole mukava, silloin on paljon kyyneleitä ja tuskaa, mutta myös rakkautta. Nyt kuitenkin Harmaakuono on vielä luonamme ja nautimme sen läsnäolosta pitäen silmämme auki mahdollisille tuleville muutoksille. Voimaa, lujuutta, rohkeutta se vaatii, mutta rakkaus voittaa. on aika minunkin painua petiin. Muut jo nukkuvat, Harmaakuonokin tuhisee unituhinoitaan.