sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Issikkavaelluksella

Tätä iltaa olen odottanut, sillä viimeisimmästä ratsastuskerrasta on aikaa seitsemisen kuukautta, joten ihan liian kauan. Nyt kuitenkin vihdoinkin pääsin issikkavaellukselle ja hinkuan jo uudestaan ratsastamaan. Etenkin kun sunnuntaisin voisi olla mahdollisuus päästä kenttätunneille 2-3 hengen ryhmässä, jos ei joka viikko, niin ainakin silloin tällöin. Minun pitäisi nyt vain löytää kiinnostuneita mukaan. Ja kyllähän näitä issikkavaelluksiakin jatketaan kunhan saadaan riittävästi porukkaa mukaan. Ainahan se maastossa hepostelu on ihaninta, mutta ehkä kenttätunneilla saisi lisävalmiuksia kehittyä ratsastajana ja haluaisin katsoa miten kehityn. Nyt kun taukoa oli yli puoli vuotta, alkuun touhu oli vähän hakemista. Vasta kolmannella laukkapätkällä löysin oikean rytmin ja pystyin siitä todella nauttimaan. Eka meni siihen, että hevonen kiihdytti töltissä vauhtia, mutta ei nostanut laukkaa. Vauhti alkoi tuntua hirmuiselta, joten laukkaa en edes oikein uskaltanut pohkein vaatia. Toisella laukkapätkällä tasapainotuksen kanssa oli ongelmia enkä päässyt rytmiin vasta kuin ihan loppupätkällä, mutta sitten siirryttiinkin käyntiin. Mutta onneksi kolmas kerta onnistui ja tuntui ihanalta. Mieltä lämmitti kahden ystävän kannustus ja sydämestä tullut ilo onnistumisesta.

Pukeutuminen onnistui aika kivasti. Ei ollut liian kuuma eikä kylmäkään. Nautin ratsailla syksyn tuoksuista ja vielä vähän lämmittävästä auringosta. Meillä on ollut aina mieletön tuuri sään suhteen. Kertaakaan ei olla saatu vettä niskaan. Nyt vaan haluan useammin hepostelemaan, joten jos toive toteutuu vesikelinkin on pakko joskus osua kohdalle:D

Ratsastuksen jälkeen sain autella hevosen hoidossa. Nostin jalustimet ylös, irrotin satulan, sain ottaa kuolaimet, pestä ne ja harjata hevosta. Mukavaa puuhaa ja miksipä ei hoidella kiitokseksi hyvästä hepostelusta ja toki muutenkin. Kyllä oli taas ihana pari tuntinen tallilla ja maastossa. Katkaisi kivasti kaiken ajatusryöpyn päässäni.

Otto on viime aikoina alkanut matelemaan aika paljon, ja välillä pysähtyy täysin, liikkeelle lähtö on takkuista jne. Asia mietityttää ja murehduttaakin. Voihan kyseessä olla vain taasen jokin kokeilukausi, mutta varmasti saan opaskoirakoululta apuja tarvittaessa. Itse asiassa perjantaina luonani kävi koulun uusi kouluttaja, joka suoritti näyttötutkintoa eläintenkoulutus-opinnoistaan ja sain olla hänen koirakkonsa näytössä. Juttelimme asiasta ja kyllähän tuo hidastelu/matelu tuli myös etenkin lenkkimme loppupätkälle hyvin vahvana esille. Keväällä oppimastanai "kaasukahvastakaan" ei ollut apua, melkeinpä päinvastoin. Kouluttaja lupasi viedä terveiset Oton kouluttajalle ja varmasti asiaan palataan lähipäivinä. Ja tottahantoki olen myös ite yhteydessä asian tiimoilta Oton kouluttajaan. Se kuitenkin tuntee ehkä vielä parhaiten koulutettavansa. En usko, että tässä synkkyyteen vielä kannattaa vaipua tai olla ylipäätään paniikissa. Silti vaan huonoina hetkinään jää miettimään onko vika minussa, olenko epäonnistunut koiran kanssa. Järjellä ajateltuna on hyvä taas muistaa ettei yhteistyötä vielä ole takana puolta vuottakaan, eli katsellaan rauhassa, treenataan ja opitaan tuntemaan toisiamme vielä paremmin.

Aika kiireisen viikon jälkeen ollaan vietetty rauhallinen viikonloppu. Eilen siivottiin ja pestiin pyykkiä. Innostuin leipomaan elämäni ekan pannarin ja gluteeinittomana. Olipas kylmäsavulohikeiton jälkeen herkullista kera pakastemustikoiden. Avokki söi nyt illalla viimeisen palan ja totesi "leivo huomenna lisää". Noh, ehkä en kuitenkaan :D:D Ei makiaa mahan täydeltä :D

Muuten aika on sujahtanut eilisiltana saunoen ja perjantai-iltana katsellen Vain elämää ja nautiskellen tapaksia. Ponchoa olen neulonut päivien aikana jonkin verran ja siinä samalla lukenut blogipostauksia.

huomaatteko, ollaan vietetty viikonloppu kaupungissa eikä mökillä :O Aika uskomatonta, vai mitä???

2 kommenttia:

  1. Voi, mieleen hiipii muistoja lapsuudesta, kun syksyisin kahlattiin kumisaappaat polviin asti lannassa ja kurassa. :D Entäs sitten pimeät illat jääkylmässä maneesissa talvipakkasilla... Ratsastus on niin ihanaa! Itse en kyllä ole vuosikausiin ollut hevosen selässä. Ehkä joskus vielä, jospa meidän kodissa äiti alkaakin samaan ratsastusterapiaa! ;)
    Tsemppiä Oton kanssa!

    VastaaPoista
  2. Toivon niin kovasti pääseväni jatkossa useammin ratsastamaan. Se on aikas kivaa.

    Kiitos tsempeistä! Ne on kyllä tarpeen. Oton kouluttaja kävi meitä torstaina katsomassa ja lisäkouluttamassa ja uudet niksit tuntuis tahmatassuiluun auttavan.

    VastaaPoista